Animallica

Kehittäjä: Animallica Games Studio

Alusta: Microsoft Windows

Julkaisuvuosi: 2017 (Early Access) & 2022 (Full Release)

Genre: toiminta, seikkailu, indie, simulaatio

Pelimuoto: Yksinpeli / moninpeli

Ostettavissa: Steamista

Läpipelaamiseen käytetty aika: noin 58 tuntia (joista suuri osa haahuilua ympäriinsä)

 

In Animallica you are racing against extinction after a deadly virus ravaged the world. As the lone survivor of the last conservation center on Earth, the fate of every single animal and plant species lies in your hands.

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani pelistä

 

Kun olet aloittamassa uutta Animallica-peliä, on tarjolla kolme eri modivaihtoehtoa. Normal Mode on alkuperäinen perusmodi. Peaceful Modessa ei ole lainkaan vihollisia tai vihollisspawnereita, mutta muuten peli on samanlainen kuin perusmodissa. Ja sitten on vielä Creative Mode, hiekkalaatikko, jossa saatavilla ovat ilmeisesti kaikki pelin resurssit ja jossa saat keskittyä pelkkään basen rakenteluun. Koska kyseessä oli ensimmäinen pelikertani, valitsin Normal Moden.

Peli alkaa hyvin modernista ja kliinisestä (hieman Fallout 4:n Instituuttia muistuttavasta) tukikohdasta, Starting Facilitystä, jossa pelattava pelihahmo herää. Komennot ovat hyvin tyypilliset toiminta- ja seikkailupeleille, niistä ei ole sen kummempaa sanottavaa. Oikeassa yläkulmassa näkyvät pelattavan hahmon Health, Stamina, Hunger ja Thirst. On siis tärkeää muistaa myös syödä ja juoda, muuten hahmo alkaa ottaa damagea. Vasemmassa yläkulmassa on GTA-peleille tyypillinen minikartta, joka ei tosin alussa näytä vielä mitään. Inventoryn avatessa näkee hahmonsa kuvan: pelattava hahmo on punatukkainen Scarlet-niminen nainen. Hahmoa ei pysty vaihtamaan tai sen ulkonäköä muokkaamaan. Inventory on fiksusti jaoteltu eri kategorioittain, jonne tavarat sijoittuvat sen mukaan, mitä kategoriaa ne edustavat: Gear (aseet ja varusteet), Consumables (syötävät, juotavat ja lääkkeet), Materials (rakennus- ja cräftäysmateriaalit), Ingredients (maailmoista kerättävät raaka-aineet, kuten erilaiset kasvit ja jotkut ruoat), Placeables (maailmoihin sijotettavat tavarat ja esineet), Animals (tainnutetut (huom. ei tapetut!) eläimet), Valuables (arvokkaat esineet ja asiat) sekä Miscellaneous (sekalaiset, kuten aseet, joita ei voi käyttää vaan jotka voi ainoastaan myydä). Inventory-näkymän vasemmassa alalaidassa näkyvät pelihahmon rahat ja siniset krediitit, joita saa palkinnoksi tehtävien suorittamisesta ja jotka ovat erikoisvaluuttaa kaupankäynnissä.

 

Inventory-näkymä.

 

Aloitushuoneen pöydältä löytyy viesti, joka on osoitettu Scarletille. Tästä voi päätellä, että hahmo, jolla pelataan, on siis nimeltään Scarlet. Viestistä selviää, että Scarlet on jättänyt Fortress Citiesin, jonne kirjeen kirjoittaja, Jenny, on jäänyt. Kirjeestä käy myös ilmi, että kyseisissä kaupungeissa asuvat ihmiset toivovat voivansa jonakin päivänä lähteä, kunhan kaupungista lähteneet tutkijat ovat saaneet tuhoutuneen maailman kuntoon. Starting Facilitystä löytyy paljon ruokaa, aseita ja muuta hyödyllistä, mikä kannattaa lootata talteen. Esimerkiksi liekinheitin löytyy pelistä vain muutamasta eri paikasta, joista yksi on juuri Starting Facility. Tutkittaessa tätä aloituspaikkaa pelaaja löytää älypöydän, jossa on lyhyt tutoriaali eläimistä. Kuten pelin nimestä voi jo päätellä, maailmoissa on monia eri eläinlajeja. Maata riivaa tappava tauti, joka on tarttunut eläimiin. Nämä saastuneet eläimet voi joko tappaa tai tainnuttaa tarkoitukseen sopivilla tainnutusnuolilla tai -tikoilla. Normaaleilla aseilla ampuminen tappaa eläimet, jolloin ne voi lootata, mutta tainnuttaminen saa eläimet kaatumaan, jolloin ne voi ottaa talteen ja ne ilmestyvät Animals-osioon Inventoryssa. Tainnutetut eläimet voi parantaa ja kesyttää potioneilla, minkä jälkeen ne voi vapauttaa takaisin luontoon tai ottaa lemmikiksi omaan baseen. Kaiken tarkoituksena on pelastaa maapallo ja eläimet sukupuutolta.

Se, mitä kannattaa aina seuraavaksi tehdä, näkyy Journalissa, jossa on tukku erilaisia tehtäviä pelaajalle tehtäväksi. Tehtävät ovat "rakenna workshop", "matkusta paikkaan X" ja "puhdista paikka X" -tyyppisiä. Tehtävistä saa krediittejä, ja tehtäviä antavat Scarletin työkaverit. Journalissa olevista tehtävistä käy ilmi, että tutkijajoukko, johon Scarlet kuuluu, on vuosi siten menettänyt tukikohtansa. Uusi johtaja, Supreme Leader Bale, on tiukasti linjannut, että ulkomaailmassa tavattavat oliot ja ihmiset pitää eliminoida. Tiukan tarkkailun alaisena Scarletin kollegat ovat tukikohdassa jumissa, joten kentällä oleva Scarlet joutuu tekemään likaisen työn. Turvallisuudesta vastaava William Jackson määrää Scarletin jättämään Starting Facilityn, josta ruokavarat ovat loppuneet. Scarlet lentää ilma-aluksella pois Starting Facilitystä, jonne ei aloituspaikkana siis pääse enää myöhemmin pelissä, toisin kuin muihin pelattaviin maailmoihin. Siksi sieltä kannattaa ottaa mukaan kaikki minkä irti saa. Kun pelihahmo lentää tiehensä näyttävässä cutscenessa, ilmaantuu ruudulle ilmoitus, jossa kerrotaan hänen cräshänneen aluksen (miten meni noin niinkuin omasta mielestä?). Peli ohjeistaa pelaajaa seuraamaan polkua ja jatkamaan tutoriaalia maailmassa, johon ollaan laskeuduttu. Pelaajaa neuvotaan etsimään perustarvikkeita ja rakentamaan työkaluja ja aseita selviytyäkseen. Tutoriaalin edetessä törmätään pian ensimmäiseen viholliseen ja pelaajalle kerrotaan, että jotkut maailmoissa tavattavista olennoista ovat erittäin vaarallisia eikä niitä voi pelastaa, joten ne pitää eliminoida. Vaarallisia olentoja ja muita vihollisia ilmaantuu hirviöpesistä, portaaleista ja lippuspawnereista, jotka saa tuhottua vain ja ainoastaan liekinheittimellä.

 

Vihollisspawneri/tartuntapesäke. Vihollisten spawnaaminen loppuu, kun spawneri tuhotaan liekinheittimellä. Oikeassa alakulmassa näkyvä mittari täyttyy, kun spawnerit tuhotaan ja alue puhdistuu.

 

Pelin ideana siis on tutkia laajoja maailmoja, kerätä resursseja oman basen rakentamista varten ja hengissäpysymiseksi, pelastaa pelastettavissa olevia eläimiä ja vapauttaa niitä parannettuina takaisin luontoon, sekä tuhota hirviöitä ja vihollisia, jotka ovat vallanneet saastuneen Maan. Saastuneilta kartoilta löytyy spawnereita ja contamination barreleita, jotka saastuttavat luontoa ja jotka pitää kerätä pois, jotta luonto elpyy. Tarina saastuttamisen takana paljastuu vähitellen uusien maailmojen myötä. Tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, jossa paha tohtori Mors on vapauttanut muista maailmoista pahiksia saastuttaakseen maapallon. Mors on tyypillinen hullu tiedemies, jonka kokeet ovat menneet pieleen ja joka siitä turhautuneena on päättänyt, että nyt kaikkien täytyy kuolla. Maailmoissa viliseekin lukuisia ällöttäviä, rumia ja vaarallisia mutantteja, jotka ovat Morsin kokeilujen tulosta. Löytyy muun muassa jättimäisiä kaljuja kissoja, demonimaisia hevosia ja koiria joiden iho kuoriutuu luiden päältä, zombeja sekä verenhimoisia vankeja, joita Mors käytti kokeisiinsa ja joista tuli aggressiivisia ja arvaamattomia. Vihollisia on vaikka minkä kokoisia ja näköisiä. Kaiken takana ovat mutaatiot, jotka ovat saastuttaneet niin luonnon kuin osan elävistä olennoistakin. Nämä mutaatiot ovat raiskanneet maailmat ja ilmenevät violetteina tartuntapesäkkeinä, jotka levittävät ympärilleen savua ja saavat eliöt mutatoitumaan (katso ylempi kuva).

Päähenkilö Scarlet on itsekin jonkinlainen puolimutantti ja yli-ihminen, mutta kuitenkin ihmishahmoinen. Hänen harteilleen jää pelastaa maapallo ja yrittää löytää parannuskeino tohtori Morsin ruttoon. Tehtävä on langennut Scarletille, koska hän on osoittanut kiitettävää kykyä eläinten parantamisessa kehittelemällä käänteentekevän seerumin. Ja koska hän on ainut kentällä enää olevista tutkijoista.

 

Scarlet ratsastaa auringonlaskuun muutama parannettu ja kesytetty koira kintereillään. Luovuin koiraseuralaisista, koska niistä ei juuri ole hyötyä vihollisten voittamisessa. Lisäksi niiden perässäjuoksemisanimaatio oli ainakin omassa pelissäni tosi buginen (bugisella tarkoitan ilmassa lenteleviä koiria).

 

Pelin tarina itsessään on kiehtova, kuten dystopiat yleensäkin. Yksi mainitsemisen arvoinen asia onkin juuri pelin dystooppinen tunnelma. Steamin arvioissa näin jonkun valittelevan sitä, miten yksinäistä peliä on pelata, ja ymmärrän hyvin tämän näkökulman. Lone survivor Scarlet joutuu yksin kohtaamaan vaarallisia mutatoituneita eläimiä ja muita pahiksia sillä välin, kun työkaverit ovat "jumissa" tukikohdassa (juovat varmaan vaan kahvia). Journaliin ilmestyvät viestit ovat ainoa merkki siitä, että joku todella seuraa Scarletia ja pitää hänestä huolta. "Koko planeetta riippuu nyt meistä ja erityisesti SINUSTA", todetaan viestissä Scarletille, ja luvataan lähettää apujoukkoja... joskus. Journaliin tulee myös huolestunut viesti siitä, että suuri osa maailmoista löytyvistä ruoista on saastunut, joten kannattaa olla tarkkana, mitä suuhunsa pistää (Fallout-viboja).

Mutta siis, siitä yksinäisyyden tunteesta. Osassa maailmoista on pelkkää luontoa ja eläimiä, joissakin taas on ystävällismielisiä NPC:itä. Vahinko vaan, että NPC:itä todella on vähän ja niiden ulkonäköön ei juuri ole panostettu. Ne ovat järkyttävän rumia ja kaikki samasta muotista tehtyjä kaljuja, kaapuihin pukeutuneita miehiä. Traderit ovat hieman paremman näköisiä, mutta kenellekään, ei tradereille eikä satunnaisille NPC:eille, ei pysty puhumaan. Kukaan ei pukahda sanaakaan. Ainoa ääninäyttely pelissä on eläinten ja vihollisten ääntely sekä Scarlet, joka puhelee toisinaan itsekseen (muun muassa hoputtaa pelaajaa liikuttamaan itseään, päivittelee sairaiden eläinten kuntoa tai ähkäisee satuttaessaan itsensä). Kun maailmoja on kolunnut useita tunteja kuulematta kenenkään puhetta, tuntee todella olevansa viimeinen selviytyjä maan päällä. Toisaalta koen sen luovan omanlaistaan dystooppista, kiehtovaa, hieman karmivaakin tunnelmaa, mutta yhdyn kyllä siihen, että yksinäiseltä tuntuu.

 

Esimerkki NPC:stä, joista kaikki ovat samannäköisiä, kaljuja ja kaapuihin pukeutuneita. NPC:t kävelevät ympäriinsä mitään tekemättä tai puhumatta. Kun kokeeksi tapoin yhden, en saanut kenenkään vihaa niskoilleni, ainoastaan vähän loottia.
 

Siinä missä NPC:t ovat rumia ja niihin on panostettu vähän, on karttoihin, luontoon ja erityisesti eläimiin käytetty aikaa. Eläimet ovat hyvinkin realistisen näköisiä, jotkut jopa kauniita, ja niitä katselee mielellään. Pelin vahvuus ovatkin sen pääaineksiksi tarkoitetut eläimet ja monimuotoinen biomi. Karttoihin on käytetty aikaa ja vaivaa, ja kunnon pelien tapaan karttoja löytyy joka makuun. Löytyy talvipaikkaa, aavikkopaikkaa, kaupunkia, maaseutua, merta ja sisämaata, puhumattakaan vaikeimmista loppumaailmoista tummine kontrasteineen. Erilaisia maailmoja on pelissä yhteensä 21, jos lasketaan kaikki tutkittavat maailmat. Niistä kolme on basen rakentamiseen soveltuvia ja hirviöttömiä, loput enemmän tai vähemmän saastuneita ja vaarallisia. Jotkut kartoista alkoivat ajan mittaan tuntua hieman toisteisilta, varsinkin sellaiset, joissa toistuu vuoristomainen maalaismaisema lehmineen ja lampaineen. Mutta kuten sanottua, karttoja riittää, joten taukoja pitämällä mielenkiinto peliin säilyi yllä. Yritin miettiä, mitkä olisivat suosikkimaailmojani, mutta en osaa nimetä mitään tiettyä. Pidin kyllä kovasti niistä maalaismaisista, joten muutaman mainitakseni esimerkiksi Greenhill ja Highrose olivat mieleeni. Tykkäsin, että kartat ovat eri puolilla maailmaa. Joistain, kuten Highrosesta, mainitaan, että tarkkaa sijaintia ei ole tiedossa, mutta esimerkiksi Dahm Bah on Keski-Afrikassa, Kitsune's Den Japanissa, Snowridge Heights luoteisessa Pohjois-Amerikassa ja Akhali Desert Lähi-idässä.

Suuri miinus, joka on pakko nostaa esiin, on selkeän kartan puute. GTA-tyyppinen minikartta yläreunassa ei juuri lämmitä, kun siinä näkyvät ainoastaan ilmansuunnat sekä hevosen ja kuumailmapallon (keino matkata maailmasta toiseen) sijainti. Karttaa kaipailin lähinnä siksi, että suunnistaminen olisi helpompaa, pelin kartat kun ovat niin hirvittävän laajoja. Kun tarkoituksena on löytää kartoilta vihollisspawnerit, viholliset ja contamination barrelit, jouduin (useammin kuin edes kehtaan myöntää) kulkemaan niitä ristiin rastiin hiki otsalla, kun en tuntunut millään löytävän etsimääni. Varsinkin kun yksittäinen contamination barrel saattoi olla sijoitettuna niin kettumaiseen paikkaan, että sitä ei osannut edes ensin ajatella. Otinkin melko pian tavaksi systemaattisen maailmojen koluamisen: pidin tarkasti mielessä, mihin ilmansuuntaan lähdin, ja saatoin haravoida ensin maailman reunat läpi ja lähteä sitten sentti sentiltä koluamaan maastoa. Pelastukseksi tuli sniper, jonka sain ostettua onneksi melko alkuvaiheessa, sillä laajat kartat vaativat usein sen, että tähyilin sniperin tähtäimen läpi huomatakseni kaukana olevat viholliset. Tuntui suurelta voitolta bongata pienellä saarella tepastelevat viholliset ja tököttävä lippuspawneri. Maailmojen laajuuden ja kunnollisen kartan puuttumisen vuoksi pidin välillä pitkiäkin taukoja pelaamisesta. Peli on nyt Full Release, joten toivoa kunnon kartan saamisesta tuskin on, mikä on tosi harmi.

 

Näkyykö spawnereita tai vihollisia? Ei. Pelkkää hiekkaa.
 

Oman basen rakentaminen oli hauskaa ja luovaa puuhaa, mutta kaltaiselleni perfektionistille ajoittain myös tuskastuttavaa. Päädyin tekemään aluksi kökköjä aitauksia resurssienpuutteen vuoksi, mutta parantelin niitä edetessäni pelissä. Käytin myös hirveästi aikaa sen miettimiseen, miten sijoittaisin kaikki rakennukset. Parannetut ja kesytetyt eläimet ripottelin valitsemaani turvalliseen maailmaan baseni ympärille, ja sain tehtyä basestani aika sievän, vaikka itse sanonkin. Basen rakentaminen jäi jonkin verran kesken, kun sain pelin päätökseen, ja Steamin keskusteluista luin, että pelintekijät ovat tarkoittaneet basen rakentamisen jatkuvan vielä varsinaisten maailmojen pelastamisen jälkeenkin. Mielenkiintoni kuitenkin lopahti, kun maailmat oli tutkittu. Joku ehdottaa keskusteluissa sivutehtäviä, mikä olisi mielestäni loistava ajatus, sillä se motivoisi pelaamaan kauemmin ja parantelemaan basea. Kun pääjuoni on pelattu, ei juuri mikään enää pidä pelin parissa. Ei edes se, etten koskaan saanut basestani tehtyä niin upeaa kuin alussa haaveilin...

 

Alchemy Towerista kuvattu baseni. Aika vaatimaton eikä lainkaan sellainen millaisen olisin siitä halunnut tehdä, mutta kun olin kolunnut kaikki maailmat, en enää jaksanut rakentaa ja viilata. Huomaa ympäriinsä vaeltelevat eläimet, lähinnä koirat (pelastin kaikki kohtaamani koirat, koska koirat best!).
 

Pelin loppupuoli vaati vaivannäköä, sillä yhdestä viimeisistä kartoista löytyy tohtori Morsin salainen piilopaikka luolaan kätkettynä. Luolaan pääsee avaimella, jota ei voi löytää vaan joka pitää itse cräftätä raaka-aineista, jotka eivät ole spawnaavia vaan jotka löytyvät tietyistä maailmoista. Onneksi olin keräillyt niin huolellisesti kaiken löytämäni ja ollut niin systemaattinen karttojen tutkimisessa, että sain avaimen nopeasti cräftättyä. Tohtori Morsin tukikohta, ilmeisesti hylätty mielisairaala, on yksi pelin karmivimmista paikoista. Morsin toimistosta pelaaja löytää Morsin itsensä käppäilemästä, mutta... hän ei hyökkää! Pelissä ei ole eeppistä lopputaistelua, vaan Mors vain tepastelee ja tuijottaa pelaajan pelihahmoa. Ensimmäisen kerran Morsin kohdattuani tapoin hänet empimättä, koska oletin hänen alkavan hyökätä, mutta tulin katumapäälle, latasin pelin ja lähestyin häntä uudestaan odottaen jonkinlaista dialogia. Sitä ei tullut, joten tapoin Morsin toistamiseen, ja häneltä sai Mors Weapon -esineen tai vastaavan, joka on muuten hyödytön, mutta josta saa myymällä hyvät rahat. Petyin pelin loppuun, sillä selkeää lopetusta ei ole.

 

Pääpahis tohtori Mors listittynä toimistonsa lattialla. Mitäs et puhua pukahtanut! Olisin saattanut säästää sinut, jos olisit kertonut oikein vakuuttavan nyyhkytarinan siitä, miksi päätit saastuttaa Maan ja sen eläimet.
 

Animallica on selvästi vähän pienen budjetin peli, jossa esimerkiksi ääninäyttelyyn ei ole panostettu. Visuaalinen ilme on kuitenkin ainakin minun silmääni todella miellyttävä, ja dystooppinen yleistunnelma pelissä toimii. Pientä kömpelyyttä on havaittavissa esimerkiksi hahmojen liikkumisessa ja taistelumekaniikoissa, mutta annan sen anteeksi. Pienet puutteet voi sivuuttaa, kun kokonaiskuva on niin hyvä. Oikein nautittava pelikokemus, ja pelaisin tämän mielelläni joskus läpi uudelleen.

 

Plussat:

+ yleistunnelma

+ kauniit ja yksityiskohtaiset maailmat sekä eläimet, joista suuri osa on hellyyttäviä (erityisesti koirat <3)

+ eläinten ja luonnon pelastamisagenda, joka motivoi ja innostaa pelatessa

+ runsaat resurssit, jotka spawnaavat satunnaisesti maailmoihin

+ parikymmentä tutkittavaa maailmaa, eli pelattavaa riittää pitkäksi aikaa

 

Miinukset:

- surkea kartta, minkä vuoksi tiettyjen paikkojen tai asioiden löytäminen maailmoissa vie aikaa ja välillä tuskastuttaa

- rumat NPC:t ja niiden puhumattomuus: ei lainkaan dialogia pelin sisällä

- köykäinen tarina, joka tulee ilmi lähinnä journalin kautta

- ei boss fightia eikä kunnollista, selkeää lopetusta

- sivujuonen ja -tehtävien puute: kun maailmat on pelastettu, ei jaksa enää pelata, kun ei ole muuta tekemistä kuin oman basen rakentelu

 

Still Life 2

Kehittäjä ja julkaisija: Microids

Alustat: Microsoft Windows, Mac OS X

Julkaisuvuosi: 2009

Genre: seikkailu

Pelimuoto: Yksinpeli / moninpeli

Ostettavissa: Steamista

Läpipelaamiseen käytetty aika: noin 8 tuntia

 

Who is hiding behind Mr. X? Still Life 2 reveals the long-awaited ending of Still Life and spells a new investigation for Agent Victoria McPherson. In Fall 2008, Victoria is sent to Maine where Ellen Dunnigan's body has just been found. The modus operandi and the video sent to the police and press leave them in no doubt as to the killer's identity: the East Coast Torturer has struck again! No clues are picked up during the autopsy, as the serial killer painstakingly washed the body. Once again, the killer has not committed any errors. From her motel room, Victoria comes across a report by Paloma Hernandez, the journalist covering all the crimes bearing the East Coast Torturer's signature. Hernandez has been highly critical of the FBI's and Victoria's lack of progress. That does not stop Hernandez from phoning and asking Victoria to meet her later that evening. Hernandez claims to have some so-called clues on the killer in her possession. Victoria flatly refuses. Just moments later, Paloma is kidnapped by the Torturer…

Still Life 2 remains true to the spirit of its first installment, but now allows you to play and manage two characters bound by the same fate. This time, the aim is to control two heroines, see the game from two complementary viewpoints and experience two different gameplays. Depending on whether you are playing Paloma Hernandez, the victim being hunted by the killer or Victoria McPherson, the FBI agent tracking him down, you can alternate between survival and investigation.

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani pelistä

 

Still Life 2:ssa päästään pelaamaan jälleen Victorialla, joka on niin sanotusti back in business (ylläri?). Peli alkaa lyhyellä cutscene-kertauksella ykkösosan lopusta, ja Victoria saa puhelun hotellihuoneeseensa Los Angelesiin. FBI:sta lähtenyt Victoria on yhä tutkijan hommissa selvittelemässä murhia. The East Coast Killer -sarjamurhaajan jäljillä on Victorian lisäksi työhönsä intohimoisesti suhtautuva TV-reportteri Paloma Hernandez. Hernandez pyytää Victoriaa yhteistyöhön, mutta suorasanainen Victoria kieltäytyy. Pian häntä kaduttaa tökeryytensä, sillä murhaaja nappaa Paloman ja vie tämän syrjäiseen taloon metsän keskellä Mainessa. Alkaa kieroutunut Saw-elokuvien hengen mukainen leikki, jossa Paloma yrittää löytää tietä ulos talon eri huoneista murhaajan järjestellessä hänelle erilaisia pieniä ansoja, yllätyksiä ja vaaratilanteita, joista hänen pitää selviytyä. Victoria onnistuu saamaan Paloman olinpaikan selville ja saapuu talolle tutkiakseen sitä. Paikalle tulee muitakin poliiseja, muun muassa Victorian entinen työpari James Hawker, joka on hyllytetty työstään FBI:ssa. Ja hänestä paljastuukin synkkiä salaisuuksia.

Suurin yllätys oli, että tämä pelisarjan toinen osa on ulkoiselta olemukseltaan erilainen kuin ensimmäinen. Grafiikkoihin ja ympäristöihin on panostettu enemmän, ja hahmoja kuvataan välillä todella läheltä sen sijaan, että he kävelisivät koko ajan pieninä ukkeleina maalattujen taustojen päällä. Mutta hahmojen jäykkyys ei ole kadonnut mihinkään, vaikka toisin luulisi. Toisinaan läheltä kuvatut hahmot seisovat häiritsevän paikoillaan ainoastaan suun liikkuessa. Huvituin esimerkiksi kohdasta, jossa Paloma soittaa Victorialle ja huutaa apua puhelimeen, mutta seisoo paikoillaan täysin kivikasvoisena. Victorian animaatiot puolestaan jäävät päälle, vaikkei hän puhuisi: samalla kun pelaaja vasta valitsee dialogivalikosta, minkä vaihtoehdon ottaa, Victoria heiluttaa käsiään ja kroppaansa kuin puhuisi, vaikka onkin hiljaa. Eli hahmoihin on yritetty panostaa ykkösosaa enemmän, mutta toteutus on silti jäänyt puolitiehen.

Tämän osan erikoisuus ja suola on, että Victorian lisäksi pelaaja pääsee ohjaamaan myös Palomaa. Aluksi en niin välittänyt siitä, mutta toihan se vaihtelua. Eniten pidin kylläkin Victorialla pelaamisesta, sillä hänellä pääsee jälleen tekemään siistejä FBI-juttuja. Tässä osassa tutkimustyötä tehdäkseen ei tarvitse aina palata toimistolle, vaan Victoria saa lainaan upean ja erikoisvarustellun CSIA-salkun, josta löytyy kaikki mahdollinen sormenjälkipuuterista 3D-skanneriin, ja vieläpä tekemään itse löytämiensä näytteiden, jälkien ja hajujen perusteella kemiallisia analyyseja ja tietokantahakuja. Tykkäsin viime osassa poliisin leikkimisestä, mutta tässä se oli viety seuraavalle tasolle, mistä tosi iso plussa. Oikea tunnelman nostattaja tuo päheä CSIA-laukku vempeleineen!
 

 

Tästä pelistä tuli siis vahvat Saw-vibat. Yksi asia, josta voi olla montaa mieltä, on juurikin se, miten tässä osassa keskitytään murhaajan kiinnisaamiseen ja uhrin pelastamiseen, ei pelkkään menneiden kaiveluun ja johtolankojen seuraamiseen. Toisaalta jäin kaipaamaan ykkösosan kaltaisia "nyt leivotaan isälle keksejä" -tyyppisiä hauskoja ja arkisia tehtäviä, sillä pidemmän päälle jatkuvat näytteiden analysoinnit ja ympäristön tutkimiset sekä se, että välillä yritetään paeta Palomalla, välillä saada murhaajaa kiinni Victorialla, alkoivat tuntua toisteisilta. Mutta toisaalta jännitystä oli tässä osassa aiempaa enemmän. Se oli välillä suorastaan käsin kosketeltavaa. Vertahyytävät musiikit aiina silloin, kun ajastin lähti käyntiin ja jotakin piti tehdä tietyssä ajassa, vaikkapa ottaa lääkekaapista vastalääke käärmeenpuremaan, varmistivat jännittävän tunnelman. Pidin talosta keskellä ei mitään, jossa suurin osa juonesta tapahtuu, ja Mainesta tapahtumapaikkana plussaa, sillä Kingin romaaneista olen oppinut, että Mainessa jos missä liikkuu pahoja voimia.

Palatakseni vielä grafiikoihin pakko todeta, että yrittämistä tässä pelissä kyllä riittää, mutta ympäristöt eivät aina pelaa yhteen hahmojen kanssa kuten niiden kuuluisi, mikä on vähän sääli. Sain muun muassa todistaa, kun Victoria, jonka on tarkoitus laskeutua portaita alas, kiipeääkin niitä ylös ilmassa leijuen kuin riivattu. Ja hahmon käteen jumiin jäänyt lääkeruisku, joka jumiutui vain siksi, etten osannut oikeaan aikaan klikata näkymää kauemmas lääkekaapista, ärsytti. Tätä peliä todellakin kannattaa tallentaa usein. Siinä voi kuolla, mutta se ei ole se suurin syy, miksi tallentamista suosittelen, vaan se, että välillä tulee bugeja tai kohtia, joista ei pääse eteenpäin. Silloin voi tulla itku silmään, jos edellisestä tallennuksesta on kulunut kaksi tuntia.

 

 

 

Suurimmat pettymykset olivat ääninäyttely ja tavaraluettelo. Edellisessä osassa ihailin ääninäyttelyä, tässä kauhistelin. Victorian ääninäyttelijä, sama kuin edellisessä, osasi hommansa, mutta oikeastaan kaikki muut olivat laimeita eivätkä osanneet eläytyä. Paloman ääninäyttelijä ainakin oli koko ajan ihan karsea. Ja Clairen ääninäyttelijää on tässä osassa lainattu myös paikalliselle sheriffille, minkä huomaaminen häiritsi minua koko ajan. Tavaraluettelo taas on oikeasti aika syvältä. Siihen mahtuu vain rajallinen määrä tavaraa kerrallaan. Jos jotakin isoa haluaa raahata mukana, kuten kaiutinta tai patjaa, pitää muut tavarat heivata pois. Ja voi kun ne voisikin oikeasti vain heivata ja heittää maahan, kuten joissakin peleissä, mutta ei. Ne pitää asettaa johonkin niille tarkoitettuun säilytyspaikkaan, esim. kaappiin, joita löytyy vain satunnaisesti sieltä täältä. Realistista tai ei, mutta minua ärsytti, että välillä piti ravata edestakaisin vain, koska tarvitsi sillä hetkellä haarukan, jonka oli jättänyt viisi minuuttia sitten erään huoneen kaappiin luullen, ettei sitä tulisi tarvitsemaan.

Kun sain pelin loppuun ja olen nyt sulatellut sitä hetken, totean, että pidin ykkösosasta vähän enemmän. Siinäkin on omat puutteensa, mutta se vie tästä voiton.
 

 

Plussat:

+ CSIA-salkku ja se, että pääsee leikkimään kenttätyötä tekevää tutkijaa

+ jännittävä tarina

+ hyvät musiikit

+ elävämmät ja kolmiulotteisemmat taustat kuin ykkösosassa

 

Miinukset:

- hahmojen kömpelöt animaatiot ja toisaalta ajoittainen jäykkyys

- oudot bugit ja jumiutumiset ja niistä johtuen se, että peliä kannattaa tallentaa oikeasti parin minuutin välein

- huono ääninäyttely (paitsi Victorian kohdalla)

- realistiseksi tarkoitettu mutta ärsyttäväksi osoittautuva tavaraluettelo ja rajallinen kantokapasiteetti

 

Still Life

Kehittäjä: Microids

Julkaisija: MC2

Alustat: Microsoft Windows, Xbox

Julkaisuvuosi: 2005

Genre: seikkailu

Pelimuoto: Yksinpeli / moninpeli

Ostettavissa: Steamista

Läpipelaamiseen käytetty aika: noin 7 tuntia

 

The Producers of Syberia I and II are proud to present Still Life.
Victoria McPherson, is a brilliant young FBI agent who’s investigating a serial murder case. The body count is now at five and with the lack of real leads and a mountain of circumstantial evidence, Victoria is beginning to show signs of fatigue and stress.

She decides to take a break and go rest at her father’s home in suburban Chicago; after all, it is close to the Christmas holidays. However, Victoria does not find rest. Instead, she finds one of her grandfather’s old case files and begins to read. Oddly enough, Victoria’s present case resembles the one from the past, right down to the killer’s MO…

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani pelistä

 

Pelin alussa varoitetaan goresta eli siitä, että tulossa on raakaa väkivaltaa ja paljon verta, mikä voi järkyttää. Ensimmäisen cutscenen aikana tämä tuleekin hyvin selväksi, kun pelaajalle esitellään päähenkilö Victoria ja siinä sivussa pääpahis, viittaan ja silinterihattuun sekä naamioon verhoutunut murhaaja. Peli alkaa tunnelmallisesti: ollaan iltasella talvisessa New Yorkissa joulun alla, ja poliisin työtä tekevä Victoria saapuu rikospaikalle mukanaan muutama take away -kahvi. Pelaaja pääsee tutustumaan Victorian työtovereihin ja jakamaan heille kahvia, ja pian ollaan rikospaikan ytimessä, josta löytyy ammeesta alaston ja viillelty naisen ruumis. Sitten aletaan tositoimiin eli tutkimaan rikospaikkaa kuin ammattilainen ikään.

Saman kehittäjän Syberia-peleille ominaisesti (olen pelannut tämän tekstin kirjoittamishetkellä pelisarjan osat 1-3, mutta suunnittelen niiden pelaamista uudestaan, jotta voisin kirjoittaa niistä pohdintaa tänne blogiin) kyseessä on point and click eli osoita ja klikkaa -seikkailu. Pelaaja tarvitsee pelaamiseen käytännössä vain hiirikättään. Kursoria liikutellaan näytöllä eri paikkoihin, ja klikkaamalla eri kohtia päähenkilö joko liikkuu tai tekee erilaisia toimintoja. Kursori muuttuu aina tummemmaksi ja siihen ilmestyy nuoli, kun näytöllä on jotakin, jota kannattaa tai pitää klikata. Simppeliä, ja tilaa jää itse tarinan seuraamiselle.

Kiinnitin huomiota ääninäyttelyyn. Joku voisi sanoa sitä kehnoksi, mutta olen törmännyt huonompaankin. Mielestäni tämän pelin ääninäyttely on kohtuullisen hyvää. Pelillä on ikää jo yli 15 vuotta, ja se näkyy toisinaan aika selvästi. Isolta näytöltä katsottuna huomaa pikselit selvemmin. Erityisesti cutsceneissa ja silloin, kun hahmot ovat lähietäisyydellä, huomaa niiden olevan epätarkkoja. Piirroksenomaiset, paikallaan pysyvät taustat on kuitenkin tehty yksityiskohtaisesti ja niitä on mukava katsella. Olisi mahtavaa, jos tästä pelistä tehtäisiin remasteroitu versio. Taustat ja hahmot pääsisivät silloin todella oikeuksiinsa, sillä niihin on kuitenkin selvästi panostettu ja ne näyttävät hyviltä ikäisikseen.

 

 

Yllätyin hieman tarinan raakuudesta, vaikka siitä toki varoitettiin alussa. Victoria tutkii useamman eri naisen raakoja murhia. Murhan tekotapa toistuu jokaisen uhrin kohdalla, joten kyseessä on sadistinen sarjamurhaaja. Mukavaa vastapainoa raa'oille elementeille ja Victorian poliisintyön seuraamiselle, joka kyllä on mielenkiintoista, toivat pienet arkiset yksityiskohdat, kuten kahvin vieminen pomolle ja joulukeksien leipominen isälle. Erityisen idyllisenä koin ne pelin kohdat, joissa Victoria käy lapsuudenkodissaan isäänsä tervehtimässä. Lapsuudenkoti on vaikuttavan kokoinen kartano, ja siellä tosiaankin pääsee leipomaan keksejä, kun isä sitä pyytää. Kaiken kaikkiaan pelissä on paljon vaihtelevia pieniä tehtäviä ja puzzleja eli pulmia, jotka pelaajan täytyy ratkaista. Osa on melko haastavia, kuten lukon tiirikoiminen, osa taas helppoja, kuten avainten varastaminen talonmieheltä. Ja onhan se aina hauskaa, kun pääsee leikkimään peleissä poliisia. Victoria osaa näppärästi hyödyntää taitojaan esimerkiksi sormenjälkitunnistimen huijaamisessa.

Tarina liikkuu kahdessa aikatasossa. Toisaalta seurataan Victoriaa 2000-luvun alun New Yorkissa, toisaalta hänen isoisäänsä Gustav McPhersonia. Isoisän päiväkirjoista Victoria lukee samanlaisesta murhamysteeristä, jota isoisä tutki 1920-luvulla Prahassa. Kuten arvata saattaa, kyseessä on copycat killer eli joku, joka matkii aiemmin toteutettujen murhien sarjaa. Pidin todella paljon Prahasta, jossa päästään välillä pelaamaan Gustavilla. Erityisesti Prahan seepianväriset taustakuvat oli mielestäni toteutettu taidokkaasti, ja tunnelma oli kaikkiaan hyvä ja intensiivinen. Odotin aina pääsyä takaisin menneisyyteen, ja toisaalta sieltä oli kiva palata nykyisyyteen ja modernimpaan maailmaan.

 

 

 

Still Life yllätti iloisesti. Minusta se on kestänyt aikaa sen verran hyvin, että vielä näin vuonna 2022 siitä saa irti nautittavan ja tunnelmallisen pelikokemuksen. Aloitan lähipäivinä kakkososan pelaamisen.

 

Plussat:

+ hyvin kirjoitettu tarina

+ miellyttävä visuaalinen ilme, erityisesti taustat

+ vaihtelevat tehtävät ja eritasoiset pulmat

+ yleistunnelma

 

Miinukset:

- cutsceneissa ja hahmojen tullessa lähelle selvää epätarkkuutta, joka vähän häiritsee kokemusta

- joillakin pelin alueilla hahmo meinaa jäädä junnaamaan paikalleen, jos sen klikkaa kävelemään tietystä kohtaa

- hahmojen puhuessa leuat liikkuvat oudosti(?)

 

The Vanishing of Ethan Carter

Kehittäjä ja julkaisija: The Astronauts

Alustat: Microsoft Windows, Playstation 4, Xbox One, Nintendo Switch

Julkaisuvuosi: 2014

Genre: seikkailu, mysteeri, lievä kauhu

Pelimuoto: Yksinpeli / moninpeli

Ostettavissa: Epic Gamesista ja Steamista

Läpipelaamiseen käytetty aika: noin 3-4 tuntia

 

The Vanishing of Ethan Carter is a first-person mystery focused on exploration and discovery. As an occult-minded detective Paul Prospero, piece together the truth behind Ethan’s disappearance — and the fate of his family.

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani pelistä

 

Peli alkaa hyvin salaperäisesti. Päähenkilö, Paul Prospero, joka esittäytyy etsiväksi, on saanut Ethan Carter -nimiseltä pojalta fanipostia. Ethan pyytää häntä tulemaan kotikaupunkiinsa Red Creek Valleyhyn. Pelaajan tehtävänä on löytää Ethan, joka on kadonnut. Peli alkaa metsästä, ja Paulin alun cutscenessa kuultuja puheita lukuun ottamatta juuri muita ohjeita ei anneta, vaan pelaajan täytyy itsenäisesti lähteä tutkimaan aluetta. Pelihahmona toimii Paul, jota ohjataan ensimmäisen persoonan kameran välityksellä.

Ensivaikutelma pelistä oli grafiikoiden ja tarinan puolesta hyvä, mutta suuri miinus tulee siitä, että peli ei anna ohjeita. Alussa tosin varoitetaan, ettei peli "pidä pelaajaa kädestä", mikä tarkoittaa sitä, että asioita pitääkin itse tajuta ja selvittää. Itse pidän kuitenkin eniten peleistä, joissa on sopivassa suhteessa ohjeita ja omaa havainnoimista. Tässä pelissä kaikki on jätetty pelaajan varaan. Me olimme liian tyhmiä, sillä pelasimme varmaan vartin ennen kuin lopulta luovutimme ja katsoimme netistä vinkkejä. Lopputuloksena aloitimme pelin kokonaan alusta, sillä olimme missanneet alusta niin monta asiaa.

Jutun juju on siinä, että maailmaa tutkiessaan löytää vihjeitä. Vihjeet ovat esineitä ja paikkoja, joiden yläpuolella leijuu valkoinen teksti kertomassa, mitä ne ovat. Pelaajan pitää hyödyntää Paulin yliluonnollisia kykyjä tajutakseen, mitä esineillä pitää tehdä ja mihin ne liittyvät. Jokaiselta "alueelta" löytyy uusi ruumis, yksi Carterin perheen jäsen, ja Paulin pitää löytää ympäristöstä tietty määrä vihjeitä rekonstruoidakseen, miten kyseinen henkilö on kuollut. Kun vihjeitä on löytynyt tarpeeksi, ilmestyy ruumiin ympärille 5-7 paikkaa, joissa näkyy haaleina haamumaisina hahmoita tapaukseen liittyviä henkilöitä tekemässä erinäisiä asioita. Nämä paikat ja tapahtumat pitää laittaa oikeaan numerojärjestykseen, minkä jälkeen murhan tapahtumat näyttäytyvät pelaajalle ja hän ratkaisee murhan arvoituksen kuin Sherlock Holmes ikään.

Minulle tulikin aika vahvat Sherlock-vibat tästä tapahtumien rekonstruoimisesta. Emme aluksi tajunneet, että murhat pitää selvittää, vaan ohitimme ensimmäisen ruumiin. Kuten sanottua, vasta vinkkien etsiminen netistä kertoi, mitä pelissä on tarkoitus tehdä. Lopulta kaikki olikin melko yksinkertaista.

Pelissä on kaikkiaan yhdeksän lukua ja "aluetta" plus loppukohtaus. Jokaiselta alueelta löytyy ruumis ja muutama vihje sekä pieniä katkelmia hahmojen puheesta, mikä rakentaa pelin tarinaa pala palalta. Dialogia olisi voinut olla enemmänkin. Paulin ääninäyttelijällä on todella tumma ja ihana ääni ja sitä kuuntelin mielelläni, mutta toivoin muidenkin hahmojen puhuvan enemmän. Suosikkini pelin alueista oli toisen ja kolmannen alueen välissä oleva silta, jolta avautuu tajuttoman realistinen näkymä veden yli. Toinen suosikkini oli lopun pato ja jokialue, joka oli niin ikään tosi realistinen ja upea. Pysähdyimme useaan otteeseen vain ihastelemaan pelin grafiikoita ja maisemia ja juttelimme siitä, miten aidolta kaikki näyttää.

 

 

 

Tunnelma pelissä on upeasti rakennettu. Ihmisiä ei ole missään eikä ketään näy. Ainoat ihmiset ovat rekonstruoinneissa, joita Paul luo mielessään. Ympäri pelimaailmaa on kuitenkin paikkoja, joista näkee, että ihmisiä on ollut lähettyvillä hetkeä aiemmin, muun muassa palaneet tulitikut. Koko peli muodostuu lopulta epätoivoiseksi mutta rauhalliseksi jahdiksi, jossa yritetään tavoittaa ihmisiä, joita ei koskaan löydä. Unenomainen, salaperäinen, jopa dystooppinen tunnelma autiossa maailmassa vetosi minuun.

Tarina itsessään on surullinen ja aika kamalakin. Ja myös yllättävä. Tarina sleeper-nimisestä olennosta, joka on kironnut Carterin perheen jäsenet Ethania vastaan, on vain Ethanin mielikuvitusta. Lopussa nimittäin paljastuu, että Ethan, joka on kova kertomaan tarinoita, on sepittänyt tämänkin kertomuksen eikä etsivä-Paulia edes oikeasti ole olemassa. Tämän tosin päättelimme jo siitä, ettei kameraa pyörittämällä näe oman pelihahmonsa jalkoja vaan pelkkää tyhjää. Vitsailimme jo alussa, että kyseessä on varmasti jonkinlainen henki — ja niinhän se oli.
 

 

Ethanin perhe on kyllä kauhea. Miltei kaikki perheenjäsenet pilkkaavat häntä siitä, että hän on mielikuvituksellinen poika, jolla on tarinankertojan lahja. He pitävät tarinointia turhanpäiväisenä ja Ethania tyhmänä. Minua ärsytti suunnattomasti. Tulkitsinkin, että tarina, jonka peli kertoo ja jossa Ethanin perheenjäsenet kuolevat yksi toisensa jälkeen toistensa murhaamina, kumpuaa syvältä Ethanin kiukusta, surusta ja vihasta perhettään kohtaan. Toisaalta olin pettynyt, ettei kauhistuttava sleeper-pahis ollut todellinen ja Paulkin osoittautui sepitteeksi. Olisin muutenkin toivonut hieman enemmän kauhuelementtejä peliin. Kauhu osoittautui lähinnä psykologiseksi ja perustui lopulta siihen, että kaikki on pelkkää tarinaa.

Kaiken kaikkiaan The Vanishing of Ethan Carter oli kaunis ja taitava pieni peliseikkailu, josta nautin. Erityisesti sen loppu jäi mieleen vielä pelaamisen jälkeenkin, sillä se oli niin karu. Olisin toivonut onnellisempaa loppua, mutta toisaalta surullinen loppu sopi pelin tunnelmaan.

 

Plussat:

+ upeat, kauniit ja todella aidot grafiikat ja ympäristöt, joihin on selvästi panostettu

+ mielenkiintoinen tarina, joka pitää otteessaan ja yllättää loppuratkaisullaan

+ ääninäyttely (ja erityisesti Paulin ääninäyttelijä!)

 

Miinukset:

- tutoriaalien ja ohjeiden puute: pelin juju pitää tajuta itse (tai sitten käyttää nettiä apuna)

- pituus: peli on todella lyhyt

- liian vähän dialogia omaan makuuni