Aku Ankka: "Universum!n Sank@r!?*!"

Kehittäjä: Disney Interactive

Julkaisija: Ubisoft Montreal

Alusta: Playstation 1 & 2, Game Boy Color, Windows, Nintendo 64, Dreamcast, GameCube

Kielet: suomi, ruotsi, norja, tanska

Julkaisuvuosi: 2000

Ikäsuositus: S

Genre: tasohyppely

Pelimuoto: Yksinpeli / kaksinpeli

Ostettavissa: vanhojen pelien kaupoista

Läpipelaamiseen käytetty aika: noin 3-5 tuntia

Helmet-pelihaaste 2026: 12. Peli, jossa yrität pelastaa jonkun toisen

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani pelistä

Peli alkaa alkucutscenellä. Aku Ankka ja Hannu Hanhi ovat Pelle Pelottoman luona. Kaksikko on asettunut sohvalle popparikulhon kanssa ja Aku yrittää saada Pellen televisiota toimimaan varsin oudon näköisellä kaukosäätimellä. Pelle puuhailee koneen parissa, joka tekee lisää popcornia. Kun televisio saadaan päälle, selostaja kertoo, että seuraavaksi on luvassa pelottoman toimittaja Iineksen jännittävä raportti. Reportterina toimiva Iines on velho Merlockin valtakunnassa. Iines on päässyt pujahtamaan Merlockin salaiseen temppeliin ja aikoo pian paljastaa Merlockin kauhistuttavat suunnitelmat. Hän hiipii lähemmäs ja näkee Merlockin työskentelevän oudon laitteen parissa. Merlock on aluksi selin kameraan, mutta kääntyy äkkiarvaamatta ja tarttuu Iinekseen sanoen, ettei hän ikinä pääse ulos temppelistä. Viimeisenä näkyy, miten Merlock nostaa Iineksen ilmaan ja hänen mikrofoninsa putoaa maahan. Hannu Hanhi on tietenkin ensimmäisenä ilmoittamassa, että vaarassa oleva Iines täytyy pelastaa. Pelle, jolla on kaikenlaisia kojeita, kertoo voivansa siirtää heidät Merlockin valtakuntaan Pelle Pelottoman teleportin kautta. Pelle saa koneen päälle ja Hannu syöksähtää heti siirtimen alle. Pelle kuitenkin parahtaa, että Hannu siirtyi liian pian. Kone ei ole vielä tarpeeksi tehokas ja Pelle tarvitsee Akun apua. Iineksen vuoksi Aku on valmis auttamaan.

Peli alkaa Pellen laboratoriosta, jossa Pelle kertoo suunnitelman: Akun on ensimmäiseksi kiivettävä Ankkavuoren huipulle ja asennettava heijastinlevy sen laelle. Sen avulla Pellen laitteisto saa tarpeeksi energiaa siirtämään Akun Ankkalinnaan. Pelissä on neljä maailmaa: Ankkavuori, Annalinna, Milla Magian kartano ja Merlockin temppeli. Aluksi pelattavana on vain Ankkavuori. Jokaisessa maailmassa on neljä pelattavaa tasoa, yksi bonustaso ja yksi pomovastus. Jokaisessa tasossa on tehtävä kolme asiaa sen 100-prosenttisesti läpäisemiseksi: löydettävä energiapallo, pelastettava veljenpoikien lelut ja päihitettävä Hannu Hanhen aika. Näistä oikeastaan vain energiapallon löytäminen on pakollista, sillä se avaa pomovastuksen ja pomovastuksen voittaminen avaa seuraavan kentän. Veljenpoikien lelujen pelastaminen taas avaa bonustason.

Ensimmäisellä tasolla Pelle antaa ohjeita. Akua ohjataan vasemmalla analogisella sauvalla. X-näppäimestä hypätään ja kaksi kertaa painamalla Aku tekee tuplahypyn. Neliöstä lyödään. Aku voi tehdä hyppypotkun painamalla X-näppäintä ja heti perään neliönäppäintä. Tasoilla on kerättäviä tähtiä. Jokaisesta kerätystä sadasta tähdestä saa yhden uuden elämän. Tähtiä saa myös vihollisten päihittämisestä, mikä on aika kiva (vertaa esim. Tarzan-peliin, jossa vihollisista ei saa mitään). Tasoilta löytyy matkalaukkuja täynnä "mukavia yllätyksiä", siis käytännössä tähtiä. Maan kamaralla oleva matkalaukku on nimeltään pomppisboksi ja ilmassa leijuva läpsisloota (nää nimet! <3). Tasoilla on useita checkpointeja. Checkpointin merkkinä on Pellen ystävä ruutu, joka tallentaa Akun edistymisen. Tasoille on ripoteltu myös yksittäisiä lisäelämiä, jotka tunnistaa Akun kuvasta. Lisäksi tasoilta löytyy pirtelöitä, joista saa lisää energiaa ja jotka parantavat jos Aku on loukkaantunut. Pirtelöt myös lisäävät juoksunopeutta ja hyppyjen pituutta.

Vasemmassa yläkulmassa näkyvät kerätyt tähdet. Oikeassa yläkulmassa näkyvät jäljellä olevat elämät. Akun naama muuttuu sen mukaan, onko hän ylipirteä pirtelöstä, iloinen vai vihainen otettuaan osumaa. Merlockin taikakirjassa on kuusi sekuntia aikaa löytää lelu.




Jokaisessa maailmassa on neljä tasoa, yksi bonustaso ja yksi pomovastus. Tasojen välillä liikutaan Pelle Pelottoman värikkäiden portaalien avulla. Keltainen valo tarkoittaa, että tasolta on löydetty energiapallo. Vihreä tarkoittaa, että kaikki tason lelut on pelastettu. Sininen taas on merkki siitä, että Aku on lyönyt Hannun ajan.

Jokaisessa maailmassa on veljenpoika, jonka lelut ilkeä Merlock on kironnut maagisella taikakirjallaan niin, ettei niillä voi enää leikkiä. Kirjaa läimäyttämällä taika raukeaa hetkeksi ja Akun on aikamääreen puitteissa löydettävä lelu jostakin lähistöltä pelastaakseen sen. Joka tasolla on kolme lelua, ja veljenpojilla on erilaiset lelut. Tupulla on nallet, Hupulla rullaluistimet ja Lupulla porekoneet - ainakin luulen, että ne ovat porakoneita? Tasoja voi myös suorittaa uudelleen aikahaasteina ja yrittää lyödä Hannun aika. Hannu on nimittäin ehtinyt jokaiselle tasolle ennen Akua ja päihittänyt sen tietyssä ajassa. Jos lyö kaikki Hannun ajat tietyssä maailmassa, saa palkinnoksi uuden asun. Asuja voi vaihtaa Pellen laboratoriossa. Lapsena halusin tosi kovasti nähdä, miten Hannu läpäisee tasot ja niiden kinkkiset kohdat, ja minua ärsytti ajatus siitä, että hän on ollut Akua nopeampi ja käynyt tasoilla jo.

Hauska yksityiskohta, joka kiinnitti huomion ja sai miettimään, että 26 vuotta vanhaksi peliksi tähän on panostettu, on Aku itse. Aku voi käytännössä ottaa kaksi osumaa ennen kuin pökertyy ja palaa edellisen checkpointin luokse. Yhden osuman jälkeen Aku suuttuu, on hetken pölypilvessä raivoamassa ja alkaa sitten kävellä ihan eri tavalla kuin iloisena ollessaan. Hän kävelee kyyryssä, kädet nyrkissä ja tuima ilme kasvoillaan. Aku kävelee, hyppää, seisoo ja ääntelee eri tavalla riippuen siitä, onko iloinen vai vihainen. Jos pökerryt tarpeeksi monta kertaa, Aku saattaa checkpointilta aloitettuaan viskata lakkinsa vihaisena maahan ja jupista, mikä on kunnon solidaarisuuden osoitus pelaajalle: Akuakin ärsyttää, että peli on niin hankala, ettei hän pääse etenemään. Kaksi osumaa ennen pökertymistä on tosi vähän. Toisaalta se, ettei Akulla ole healthbaria, on aika uniikki yksityiskohta. Ainakin niin kauan, kunnes jäät jumiin johonkin haastavaan kohtaan ja kiroat sitä, ettei Aku pysty ottamaan hittiä yhtään enempää. Pirtelöitä on tasoilla tosi vähän. Niitä voisi olla paljon enemmän.

Aku on ottanut osumaa ja on siksi huonolla tuulella. Se vaikuttaa hänen kävelemiseensä, hyppäämiseensä, lyömiseensä ja ääntelemiseensä. Varo nyt Aku, ettet juokse suin päin hirven sarviin, sillä voit ottaa enää yhden osuman!



Maailmoja on vain neljä, mutta ne ovat keskenään tosi erilaisia. Ankkavuori on vehreää luontoa ja metsää, jossa sielu ja silmä lepää. Ankkalinna on kaupunkimaisema ja paljon hektisempi. Milla Magian kartanossa on pimeää ja pelottavaa. Siellä pääsee jopa lentämään luudalla! Merlockin temppeli oli lapsuuden muistikuvissani pelottavampi paikka, mutta osoittautui nyt aikuisena pelattuna aika hauskaksi.

Tämä(kin) peli on minulle tosi nostalginen lapsuudesta. Suomidubbi on hauska ja eläväinen. Ihan parasta, että Iineksellä on OG äänensä Petra Karjalainen. Jos minulta kysytään, Tupun, Hupun ja Lupun paras ääni on Liisa Paatso, joka ääninäyttelee heitä myös tässä pelissä. Musiikit ovat parhautta. Ja muistan edelleen, miten lapsena pelotti pelata Milla Magian tasoja läpi. Pölyhuiskamummo never forget 😱

Pomovastusten voittaminen pelissä on aika helppoa kunhan niiden kaavan oppii. Karhukopla-pomovastus esimerkiksi kalauttaa purkupallolla lattiaa, josta sortuu joka kierroksella uusia paloja. Sitten Akua aletaan heitellä dynamiitilla, kunnes kone menee epäkuntoon ja Karhukoplan jäsen nousee korjaamaan sitä. Silloin Aku iskee häntä räpylällä takalistoon! 👟

Pomovastukset ovat jättiläiskana Bernadette, Karhukopla, Milla Magia ja Merlock. Jokaista pomoa pitää lyödä kolme kertaa, jotta hänet voittaa, ja heistä jokaisella on tietty kaava, jonka mukaan he hyökkäävät. Kun tämän kaavan oppii, on heidän päihittämisensä lastenleikkiä. Mikä parasta, jos pomovastus liiskaakin sinut, hän ei ilku sen jälkeen kuten joissain peleissä, vaan menetät yhden elämän ja saat yrittää heti uudestaan. Merlockin päihittämisen jälkeen Aku saa pelastettua Iineksen. Merlockin temppeli uhkaa sortua kaksikon niskaan, mutta Pelle saa siirrettyä heidät juuri ajoissa takaisin taloonsa. Jostakin ilmestyy osumaa ottanut ja kipsattu Hannu, jolla on sitten kuitenkin ollut ongelmia läpäistä tasot (hehee, siitäs sait!). Pelle onnistuu siirtämään myös Merlockin koneen omaan taloonsa Akun ja Iineksen mukana. Mutta mitä se tekee? No suklaapäällysteistä popparia tietenkin! xD

Plussat:

+ suomidubbi OG-ääninäyttelijöillä

+ musiikki ja tunnelma

+ Aku liikkuu ja ääntelee eri tavalla otettuaan osumaa

Miinukset:

- tasoilla on liian vähän pirtelöitä

- Aku voi ottaa vain kaksi osumaa ennen kuin pökertyy

- omistamani PS1-pelin ohjekirja on vain englanniksi :(

Disneyn Tarzan

Kehittäjä: Eurocom Entertainment Software

Julkaisija: Sony Computer Entertainment & Disney Interactive

Alusta: Playstation 1, Windows, Nintendo 64, Game Boy Color

Kielet: suomi, englanti ja monia muita

Julkaisuvuosi: 1999

Ikäsuositus: 3+

Genre: tasohyppely

Pelimuoto: Yksinpeli / kaksinpeli

Ostettavissa: vanhojen pelien kaupoista

Läpipelaamiseen käytetty aika: noin 6-7 tuntia

Helmet-pelihaaste 2026: 6. Peli, jossa kerätään asioita metsästä

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani pelistä

Peli noudattelee Disneyn animaatioelokuvan tarinaa. Se tosin alkaa siitä, kun Tarzan on lapsi ja totuttelee elämään viidakossa. Pelissä on kolmetoista pelattavaa tasoa. Ensimmäinen niistä on Tervetuloa viidakkoon, joka onkin eräänlainen tutoriaali, sillä siinä Terk-apina ohjeistaa Tarzania pelin perustoiminnoista. Aiempia tasoja voi pelata halutessaan uudestaan. Kunkin tason kohdalla lukee kyseisen tason suorittamistila prosentteina. Aina ennen tason alkua näytetään tasoon liittyvä suomeksi dubattu leffaklippi. Tasoilla näkyy välillä isoja värikkäitä perhosia, jotka ovat checkpointeja. Tason lopun merkkinä on Janen päivänvarjo. Jokaisen tason lopuksi peli näyttää, miten tasosta suoriutui.

Tasovalikko on aika karu ja vähän tylsä. Pelasin tätä peliä ensimmäisiä kertoja varmaan silloin kun en vielä osannut lukea, joten oli yllätys nähdä, mitä seuraava taso tuo. Aikuisena katson tasojen nimiä ja mietin, että ne on varmaan suomennettu suoraan (Clayton_taistelu 🌚).

Pelissä liikutaan vasemmalta oikealle analogista sauvaa käyttäen. Tarzan hyppää X-näppäimestä. Tuplahyppyä hän ei osaa. Tarzanilla on käytössään kaksi tapaa taistella vihollisia vastaan: veitsi, joka löydetään joka tasolla uudestaan ja jolla huitaistaan L1-näppäimellä ja pistetään R1-näppäimellä, sekä niin kutsutut voimahedelmät. Hedelmiä heitetään neliö- ja kolmionäppäimillä, neliöllä korkea ja kolmiolla matala heitto. Hedelmätyyppiä vaihdetaan L2- ja R2-näppäimillä. Hedelmiä kerätään tasoilta ja niitä on kolmea eri väriä. Keltaiset hedelmät ovat perusvoimaa ja niitä on käytettävissä rajoittamaton määrä. Ne ovat hedelmistä heikoimpia. Violetit hedelmät (omat suosikkini, koska niissä on kauniin hehkuva väri) ovat ensimmäisen tason lisävoimaa ja kaksi kertaa keltaisia vahvempia. Punaiset hedelmät ovat toisen tason lisävoimaa ja jakautuvat heitettäessä osuakseen useisiin vihollisiin. Sitten ovat siniset hedelmät (hedelmien aatelia). Ne ovat aseena kaikkein vahvimpia, sillä niillä voi räjäyttää kaikki lähistöllä olevat viholliset. Sitten on vielä keihäs, mutta sitä Tarzan käyttää vain pomovastus-Saboria vastaan. Pelissä on kaksi pomovastusta: Sabor, joka on välivastus, sekä loppuvastus Clayton, jonka päihittämiseen peli päättyy.

Tasoilla on erilaisia kerättäviä esineitä. Banaaneista ja oransseista hedelmistä saa lisää terveyttä. Kolikoita kannattaa kerätä, sillä Tarzan saa uuden elämän jokaista sataa tasolta kerättyä kolikkoa kohden. Päihitetyistä vihollisista ei saa palkinnoksi mitään, ei edes kolikkoa, joten ihan jokaista kohtaamaansa vihollista ei tarvitse eikä kannatakaan surmata.  Jokaiselle tasolle on myös piilotettu kirjaimia ja luonnoksia. Joka tasolla on kuusi kirjainta: T-A-R-Z-A-N, ja jos löytää ne kaikki, ansaitsee elokuvaleikkeen, jonka voi katsella Asetukset-valikosta. Luonnoksia on neljä joka tasolla. Jos löytää kaikki neljä, saa pelattavakseen bonustason, joka alkaa heti kyseisen tason perään. Bonustasoja on erilaisia. Löytyy viidakkosurffausta, haikararatsastusta, puusurffausta ja viidakkohyppelyä. Bonustasoilta saa kerättyä kolikoita ja siten lisäelämiä, muuten ne tuovat lähinnä hauskaa vaihtelua tasoihin.

Oikeassa alakulmassa näkyvät Tarzanin elämät, alalaidassa elinvoimapalkki. Oikeassa yläkulmassa näkyy, montako kolikkoa tasolta on löytynyt. Pelissä pääsee myös lentämään liaaneilla, mikä onkin aika metkaa puuhaa. Apinamainen Tarzan saa banaaneja syömällä lisää elinvoimaa.



Vasemmassa yläkulmassa näkyvät hedelmät. Lapsena tykkäsin ajatella violetteja hedelmiä parhaina, koska niiden väri oli eniten mieleeni, ja suosin niitä. Pelin takakannen mukaan tasot ovat "jännittävän kolmiulotteisia". Niillä liikutaan vasemmalta oikealle, mutta kolmiulotteisuutta luo se, että välillä kuvakulma siirtyy ja vaihtoehtoisia polkuja on useampi kuin yksi. Vuonna 1999 tämä oli kolmiulotteista. Kaikesta huolimatta sanoisin, että peli on kestänyt aikaa ihan hyvin.

Ensimmäiset tasot ovat tosi helppoja, mutta mitä pidemmälle peli etenee, sitä vaikeammaksi ne käyvät. Pelasin pelin keskivaikealla vaikeustasolla ja siinäkin riitti purtavaa. Checkpointit ovat hyvä juttu, samoin se, että kun Tarzan kuolee ja palaa edellisen checkpointin kohdalle, siihen mennessä tapetut viholliset eivät spawnaa. Banaanit sen sijaan spawnaavat. Kerättyjä juttuja, kuten luonnoksia ja kolikoita, ei myöskään menetä kuollessa (paitsi tietenkin jos kuolee niin, että Tarzanin elämät loppuvat ja koko peli päättyy Claytonin ilkeämieliseen pilkkaan). Sitä en muistanut, etteivät kerätyt hedelmät siirry seuraavalle tasolle vaikka niitä kaikkia ei käyttäisi. Jokainen taso alkaa tavallaan alusta niin hedelmien kuin veitsen löytämisen suhteen, mikä on vähän ärsyttävää. Jotkut tasot on suunniteltu hyvin viekkaasti. Jos et ole tarkkana ja etene tietyssä järjestyksessä tai huomaa jotakin piilotettua, asioita saattaa jäädä keräämättä.

Peli on PS1-eramaisen palikkamainen, ainakin mitä tulee hahmoihin. Ne ovat hyvin kulmikkaita ja palikkamaisia, varsinkin kun kamera zoomaa lähemmäs. Vehreät tasot ovat kuitenkin tosi hienoja, varsinkin niiden maalatut taustat. Pelin musiikit ovat suurelta osin suoraan elokuvasta repäistyjä instrumentaaleja eli varsinaisia bängereitä (Phil Collins!). Suomidubbi on loistava, varsinkin pienet äännähdykset ja lausahdukset, joita Tarzan viljelee: "Uh!", "Aaahh, VEITSENI", "Parempi!", "Noin on parempi", "Jipii!".

Pelissä pääset pelaamaan Tarzanilla lapsena ja aikuisena, mutta myös yhden tason verran Janella ja yhden tason verran Terk-apinalla. Tasot ovat lyhyitä ja niitä on vähän, mutta viidakon lisäksi myöhemmin pelissä päästään seikkailemaan leirissä ja laivassa.

Minulle tämä peli on hirvittävän nostalginen. Suurin ihmetyksen aihe näin vuosien uudelleenpeluun jälkeen on, miten tasoja on noin vähän! Kulutin tämän pelin parissa lapsena tuntikausia. Miten ihmeessä, kysynpä vaan. Ainoa selitys on, että pelasin tätä uudelleen ja uudelleen ja saatoin jäädä tutkimaan tasoja pitkäksikin aikaa, vaikka näin nykynäkökulmasta niillä ei edes ole hirveästi tutkittavaa. Musiikki ja suomidubbi ovat myös tosi nostalgisia ja tuovat muistoja mieleen. Muistan, että lapsena pelatessa suosikkitasoni oli Leirin hävitys, jossa päästään pelaamaan Terkillä. Suosikkibonustasoni oli niin ikään Terkin viidakkosurffaus, jossa Terk kelluu jokea pitkin lumpeenlehdellä ja huutaa hauskasti aina vesiputouksen tullessa kohdalle. Oli hauska huomata, miten esimerkiksi puusurffauksessa tietyt kohdat olivat edelleen siellä jossain sormien lihasmuistissa. Disneyn Tarzan on ihan huikean nostalginen peli, jonka pariin oli ihana palata vuosikausien tauon jälkeen. (Muun muassa) tästä lapsuuteni oli tehty <3

Plussat:

+ suomidubbi elokuvan ääninäyttelijöillä

+ musiikki

+ hauskat bonustasot

+ pääset pelaamaan myös Terkillä ja Janella

+ viholliset eivät spawnaa kun kuolee ja palaa edeltävän checkpointin kohdalle

Miinukset:

- vain neljätoista pelattavaa (lyhyttä) tasoa

- kerätyt hedelmät eivät siirry seuraavalle tasolle

- veitsi pitää löytää jokaiselta tasolta uudestaan

Peter Pan - Seikkailu Mikä-Mikä-Maassa

Kehittäjä: Doki Denki & Crawfish Interactive

Julkaisija: Sony Computer Entertainment & Disney Interactive

Alusta: Playstation 1, Windows, Game Boy Advance

Kielet: suomi, englanti ja monia muita

Julkaisuvuosi: 2002

Ikäsuositus: S

Genre: toiminta

Pelimuoto: Yksinpeli / kaksinpeli

Ostettavissa: vanhojen pelien kaupoista

Läpipelaamiseen käytetty aika: noin 10 tuntia, mutta voi läpäistä huomattavasti nopeammin

Helmet-pelihaaste 2026: 24. Peli, jossa päähenkilö on lapsi tai nuori

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani pelistä

Peli alkaa siitä, että Peter Pan käyskentelee piilopaikassaan Hirttomiehen puussa eräänä iltana ja hänellä on tylsää. Kun Peter miettii, mitä sitä tekisi aikansa kuluksi, Helinä-keiju lennähtää kertomaan Mikä-Mikä-Maahan kätketystä suuresta aarteesta. Peter on innoissaan tästä haasteesta ja pohdiskelee, mihin itse piilottaisi aarteen. Helinä-keiju mainitsee aarrekartan, muttei tiedä mistä sen löytää. Peterin ainoa huoli on, että heidän pitää löytää kartta ennen Koukkua. Samaan aikaan toisaalla kapteeni Koukku käyskentelee laivansa kannella kädessään, yllätys yllätys, aarrekartta! Kartta ohjaa kulkemaan tietyn määrän askeleita pohjoiseen, länteen ja itään. Hänen uskollinen perämiehensä Simo ja muutama muu merirosvo iloitsevat jo tulevista rikkauksista ja siitä, että Koukku löysi kartan ennen Peteriä. Koukku kuitenkin muistuttaa, että varmasti myös Peter etsii aarretta. Koska tietävät aarteen sijainnin, eivät merirosvot enää tarvitse karttaa, joten Koukku silpoo kartan miekallaan neljään osaan estääkseen Peteriä käyttämästä sitä ja löytämästä aarretta. Tämän hyvin lyhyen alku-cutscenen jälkeen päästään pelaamaan.

Tavoitteena on löytää aarrekartan palat, jotka ovat tietenkin piiloutuneet ympäri Mikä-Mikä-Maata, koota ne yhteen ja löytää niiden avulla aarre. Samalla Peterin on pelastettava Kadonneet pojat, jotka Koukun merirosvot ovat vanginneet varmaankin Peterin elämää vaikeuttaakseen tai koska heilläkin käy aika pitkäksi. Pelissä seikkaillaan Mikä-Mikä-Maassa, joka jakautuu viiteen alueeseen: Hirttomiehen puu, Merenneitolaguuni, Intiaanien kylä, Merirosvopoukama ja Kallokallio. Tasoja ei pääse tutkimaan vapaasti, vaan niitä avautuu sitä mukaa kun peli etenee ja ne on numeroitu etenemisen seuraamisen helpottamiseksi. Lisäksi peli ohjaa valitsemaan aina tarinan etenemisen kannalta seuraavan tason sinisellä nuolella. Mikä-Mikä-Maan kartalla liikutaan L1- ja R1-näppäimiä käyttämällä.

Näkymä Hirttomiehen puun alueesta. Raksilla merkityt kohdat ovat tasoja. Sininen nuoli näyttää, että jos haluaa edetä tarinassa, seuraavaksi on pelattava Turkki-niminen pomovastustaso. Kuvittele miten siistiä olisi avoimen maailman Peter Pan -peli, jossa pääsee tutkimaan Mikä-Mikä-Maan jokaisen kolkan! Shut up and take my money 💵

Ensimmäisellä tasolla harjoitellaan pelaamista ja pelaajaa ohjeistetaan infobokseilla, jotka lävähtävät ruudulle. Ensimmäinen infoboksi kertoo, että X-näppäimestä lennetään, ja kehottaa etsimään Peterin veitsen. Peterin ohjaaminen on varsin helppoa. Lentämistä säädellään X-näppäintä painamalla: pohjassa pitäminen leijuttaa Peteriä ylöspäin, näppäimen vapauttaminen antaa hänen laskeutua alas. Lentämisen suuntaa ohjataan vasemmalla analogisella sauvalla. Tasolla ollessa L1- ja R1-näppäimistä saa näkyviin kunkin tason kartan. Ensimmäisellä tasolla muistutetaan myös, että Peter voi laskeutua ja kävellä ainoastaan puisilla lankuilla. Mitä pidemmälle peli etenee, sitä enemmän sekä Peterin ylä- että alapuolella alkaa olla piikkejä ja ympärillä vihollisia ja muita vaaroja, joihin osuessa menettää yhden elämän. Veistä käytetään neliönäppäimellä. Neliön napautus heittää veitsen, ja myöhemmin sen pitäminen pohjassa ja vapauttaminen heittää veitsen pidemmälle. Tällä tavoin saa aktivoitua esimerkiksi erilaisia kytkimiä. Tasoilla kasvaa kukkia, joita tuhoamalla saa lisäelämiä sekä keijupölyä. Pelin edetessä Peter saa veitsen lisäksi käyttöönsä keijupölyn, jota sirotellaan ympyränäppäimellä, sekä panhuilut, joita soitetaan kolmionäppäimellä. Kun elämämittari tyhjenee, Peter älähtää ja taso pitää aloittaa alusta. Tosin peli palauttaa sinut ensin kohtaan, jossa valitaan tasoa, minkä voi välttää valitsemalla pause-valikosta "Aloita taso alusta" ennen kuin niin ehtii tapahtua. Itse aloitin tason alusta aina tällä tavoin, koska vaikka latausikkunat ovatkin hienoja, lataus kestää KAUAN. Latausikkunoita saakin tuijotella kyllästymiseen asti.

Tasoilta löytyy kerättäviä asioita. Tärkeimmät niistä ovat sulat. Niitä käytetään kaupankäynnin välineenä Intiaanin kaupassa, joka löytyy Intiaanien kylän läheltä. Kun Peter menee ensimmäistä kertaa käymään kaupassa, tulee cutscene, jossa intiaani ja Peter esittäytyvät. Intiaani kertoo, että hänen kaupastaan löytyy kaikkea hyödyllistä. Hän kunnostaa intiaanipäällikön päähinettä ja tarvitsee siihen sulkia, jotka toimivat valuuttana. Intiaanin kaupasta voi ostaa lisäelämiä, keijupölyä ja vihjeitä. Jotkut vihjeistä ovat niin naurettavan helppoja, että sulkien tuhlaaminen niihin suorastaan harmittaa, mutta osa on oikeasti hyödyllisiä, sillä ne koskevat esimerkiksi Kadonneiden poikien löytämistä tai vaikeiden tasojen läpäisemistä. Tasoilta löytyy erivärisiä sulkia, ja väri määrittää sulan arvon. Useimmin löytyy valkoisia sulkia, jotka ovat yhden pisteen arvoisia. Siniset sulat ovat vähän harvinaisempia, viisi pistettä. Kaikkein arvokkaimmat sulat ovat punaisia, kymmenen pistettä, ja ne ovat yleensä tasoille piilotetuissa salaisissa luolissa. Muita kerättäviä asioita ovat filmirullabonukset, joita löytämällä pystyy katsomaan elokuvaleikkeitä Intiaanin kaupassa, avaimet joita saa merirosvoja päihittämällä ja joilla avataan ovia ja portteja sekä lisäelämät. Elämämittari on pelin alussa viiden sydämen mittainen, mutta lisäelämiä löytämällä ja vihollisia päihittämällä elämämittarin lukemaa saa kasvatettua.

Pelinäkymä. Ylälaidassa kerättyjen sulkien lukumäärä, elämämittari ja keijupölymittari. Rakastin lapsena karkkia, mistä kertoo ehkä se, että elämämittarin sydämet saivat minut aina pelatessani himoitsemaan marmeladisydämiä.

Intiaanin kaupan ostonäkymä. Tiskin alta löytyy niin marmeladisydämiä (hehe), keijupölyjä, vihjeitä kuin elokuvaleikkeitäkin. Oikeassa reunassa olevan aarrearkun avaaminen maksaa 900 sulkaa. Sisältä paljastuu yksi lisäelämä.

Varsinkin pelin alku on minulle hyvin nostalginen cutsceneineen ja tuttuine tasoineen, joita on tullut tahkottua läpi aika monta kertaa. Aluksi pelkäsin, että pelin 2D-ilmeeseen olisi vaikea tottua modernimpien pelien pelaamisen jälkeen, mutta ilmeisesti se, että pelasin lapsena jatkuvasti muitakin 2D-pelejä pleikkari ykköselläni, ei hevillä unohdu. Totuin nopeasti, vaikken ole pelannut tätä(kään) peliä vuosikausiin. Alussa peli on naurettavan helppo, mutta vaikeustaso nousee sen edetessä sopivassa tahdissa. Vihollisia tulee enemmän, Peterin pitää pysyä välillä koko ajan ilmassa ettei seivästy piikkeihin ja jotkut tasoista ovat jopa yllättävän sokkeloisia. Aina säännöllisin väliajoin päästään pelaamaan myös Helinä-keijulla. Helinän tasot ovat sellaisia, että Peterin eteen tulee jokin este, joka pitää hoitaa räjäyttämällä kulkutie. Helinä on tarpeeksi pieni, joten hän pujahtaa ahtaaseen paikkaan soihtu mukanaan ja lentää sytyttämään sytytyslangan. Helinä-keijun tasot ovat Peterin tasojen kaltaisia sillä erotuksella, että niissä pystyy menemään ainoastaan eteenpäin ja tason ylä- tai alalaitaan osuminen sammuttaa soihdun ja päättää tason saman tien.

Mitä tulee pelin grafiikoihin, niin itse pelinäkymä on silmää miellyttävä eikä liian pikselimäinen. Taustat ovat kauniita, varsinkin Merenneitolaguunin tasoissa. Sen sijaan cutscenet... noh, sanotaanko näin, että ymmärrän ettei niihin ole panostettu enempää, mutta hahmot eivät ole kauneimmasta päästä.

Cutsceneissä hahmot ovat PS1:mäisen pökkelömäisiä ja pikselimäisiä, mutta kyllä niitä nyt katsoo. Cutscenejä on yllättävän paljon, mikä on hyvä juttu, koska arvostan tarinallisuutta peleissä.

Helinä-keijun tasoja on pelissä muutama, mutta Helinällä ei tehdä muuta kuin lennetään eteenpäin ja kannatellaan soihtua korkealla.

Suomidubbi on kiva lisä, mutta siitä ei ole sen ihmeempää sanottavaa. Vain se, että hyvä kun käyttivät samoja ääninäyttelijöitä kuin vuoden 2002 Peter Pan -elokuvassa. Musiikki on ehdottomasti yksi tämän pelin parhaimpia puolia ja siihen on selvästi panostettu. Jokaisen tason musiikki sopii juuri sen tunnelmaan kuin nakutettu. Jos jonkun pelin soundtrackia kuuntelisi pelin jälkeen, niin se olisi ehdottomasti tämä peli!

Kadonneita poikia ei ole pakko löytää, mutta heidät kannattaa etsiä, sillä jokaisesta löydetystä Kadonneesta pojasta saa lentotehosteen, jonka avulla Peter lentää vähän nopeammin. Aarrekartan palat sen sjaan on löydettävä, mutta ne löytyvät sitä mukaa kun pelissä pääsee eteenpäin. Kun viimeinenkin kartanpala löytyy, Peter saa kartan koottua vain huomatakseen, että Koukku ja Simo, jotka ovat koko pelin ajan olleet eksyksissä siksi että Koukku unohti mitä kartassa sanotaan, ovat löytäneet aarteen. Peter ei aio antaa Koukun voittaa, joten hän lennähtää laivalle kohtaamaan arkkivihollisensa. Seuraa pelin viimeinen ja vaikein pomovastus, kapteeni Koukku ja Simo. Tämän vastuksen päihittäminen päättää pelin. Koukku lennähtää veteen ja krokotiili lähtee jahtaamaan häntä. Peterillä on niin hauskaa Koukkua kiusatessa, että hän miltei unohti aarteen, mutta Helinä-keiju muistuttaa häntä siitä. Aarrearkun sisältä paljastuu... rumpujen pärinää... kultainen sulka! Siis... kultainen sulka? Sulassa on viesti: jos Peter kerää kaikki sulat jokaiselta alueelta, kultainen sulka ilmestyy. Peter ottaa tämän vain seuraavana hauskana haasteena, mutta todennäköisesti tässä vaiheessa pelaaja raapii päätään ja toteaa: "Joo, ei jaksa. Tämä oli tässä."

Plussat:

+ suomidubbi elokuvan ääninäyttelijöillä

+ musiikki

+ tasojen vaihtelevuus

+ Intiaanin kauppa ja kaupankäynti on hauska lisä peliin, varsinkin kun valuuttana toimivat sulat

Miinukset:

- pidemmän päälle vähän yksitoikkoinen ja etenee aika hitaasti eikä siksi välttämättä ole nuorimpien pelaajien mieleen

- cutscenejen hahmot ovat aika kamalan näköisiä

- Helinä-keijulla pelattavat osuudet voisivat olla hauskempia ja monipuolisempia

- latausajat ovat PIT-KI-Ä, varsinkin parikymmentä vuotta vanhalla pelikonsolilla, joten latausikkunoita saa tuijotella kyllästymiseen asti

Spyro Reignited Trilogy : Year of the Dragon

Kehittäjä: Toys for Bob & Iron Galaxy Studios

Julkaisija: Activision

Alusta: Windows, Nintendo Switch, Xbox One, Playstation 4

Kielet: suomi, englanti ja monia muita

Julkaisuvuosi: 2019

Ikäsuositus: 7+

Genre: toiminta, seikkailu

Pelimuoto: Yksinpeli / kaksinpeli

Ostettavissa: Steamista ja PS Storesta

Läpipelaamiseen käytetty aika: noin 10 tuntia

Alkuperäinen liekkiveikko on palannut! Tuttu tulinen luonne ja sama sairaan komea hönkäys, mutta nyt täydellä liekillä ja näyttävällä HD-tarkkuudella. Spyro™ hönkii komeammin kuin koskaan Spyro™ Reignited Trilogy -pelikokoelmassa. Sytytä liekki uuteen roihuun kokemalla uudelleen kolme alkuperäistä peliä - Spyro™ the Dragon, Spyro™ 2: Ripto's Rage! ja Spyro™: Year of the Dragon. Tutki laajoja maailmoja, kohtaa tuttuja tulisieluja ja elä seikkailu uudestaan, nyt uljaasti remasteroituna. Kun maailma tarvitsee pelastajaa, yksi lohikäärme riittää.

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani pelistä

Spyro Reignited Trilogy : Year of the Dragon on osa remasteroitua Spyro-trilogiaa, tarkemmin sanottuna sen kolmas osa. Ostettuani trilogian omaksi PS5:lle aloitin juuri tästä pelistä, sillä alkuperäinen pleikkari ykkösen Spyro Year of the Dragon vuodelta 2000 oli ensimmäisiä koskaan pelaamiani pleikkaripelejä. Se on minulle erityisen rakas, sillä pelasin sitä varmaan satoja tunteja lapsena. En osannut vielä englantia, mutta muistan silti ulkoa ensimmäisten cutscenejen ja maailmojen repliikit kuultuani ne niin monta kertaa. Siksi olikin paha paikka valita, otanko englannin- vai suomenkielisen version. Päädyin suomenkieliseen ja selitän pikaisesti, miksi.

Ostettuani trilogian kuulin useammaltakin eri ihmiseltä, miten hirveää kuraa pelien suomidubbi on. Tuttuni suorastaan kielsivät minua ottamasta suomidubbia. Tämä mielessäni aloitin pelin englanninkielisenä. Törmäsin kuitenkin ongelmaan. Kuten edellä mainitsin, pelasin OG-versiota niin monta kertaa lapsena, että sen dubista on muodostunut minulle pyhä. Äänenpainoineen ja eläytymisineen se on minusta mainio, ja kun vertasin sitä tähän uuteen dubbiin, jossa on täysin samat repliikit mutta eri ääninäyttelijät... ei. En pystynyt siihen. Katsoin ensimmäiset cutscenet läpi, minkä jälkeen vaihdoin suomidubbiin ja aloitin pelin alusta. Tässä tulee (ehkä epäsuosittu) mielipiteeni: Spyro Reignited Trilogy : Year of the Dragon -pelin suomidubbi on minusta ihan jees. Syytän tästä sitä, että olen 2000-luvun alun lapsi ja pelatessani Sly-pelejä pleikkari kakkosella totuin suomidubbeihin. Aika kultaa muistot, ja vaikka nykylapsi pitäisi Sly-dubbejakin hirveänä korvasyöpänä, ne(kin) ovat minulle pyhiä. Siispä ajoittain jopa tykkäsin tästä Spyro-dubista. Oli hauskaa bongailla tuttuja ääninäyttelijöitä, ja dubbauksen kunniaksi sanottakoon, että samoja viittä ääntä ei pyöritetä kaikilla hahmoilla. Ääninäyttelijöitä on useampi kymmenen, mikä on hyvä, sillä hahmojakin on paljon. Suomennoskin on ihan laadukas. Jotkut suomennoksista olivat oikeasti nokkelia, kuten "Hitto vie, lohari. Anna nyt niitä jalokiviä."

Peli alkaa muutamalla cutscenellä. PAHA JUONI ETENEE... Joukko lohikäärmeitä nukkuu rauhaisasti, kun ilkeän velhottaren Sorceressin oppilas Bianca yhdessä velhottaren Rhynoc-kätyreiden kanssa hiipii varastamaan lohikäärmeiden munat. He ovat lähellä jäädä kiinni, mutta pääsevät pakoon. VÄKEVÄ ROISTO NOUSEE... Seuraavaksi siirrytään Sorceressin linnaan, jossa Bianca raportoi onnistuneesta munavarkaudesta. EPÄTOIVOINEN PELASTUSYRITYS ALKAA... Zoe-keiju, joka on vakoillut Sorceressia, rientää kertomaan Spyrolle ja muille lohikäärmeille kuulemastaan. Toisella puolella Lohikäärmemaailmaa (the Dragon Realms) on avautunut aukkoja, joista munavarkaat ovat tulleet läpi. Lohikäärmeiden munat on levitelty ympäri Unohdettuja maailmoja (the Forgotten Realms). Koska Spyro on lohikäärmeistä pienin, hänet lähetetään etsimään munia. Mukaan lähtee myös hänen ystävänsä Hunter-gepardi. Sitten päästään pelaamaan.

Spyro Year of the Dragon -peli tiivistettynä yhteen sanaan? Munajahti.

Tavoitteena on siis etsiä kaikki 150 Sorceressin kätyreiden viemää munaa. Kotimaailmoja on yhteensä neljä: Keväisen auringonnousun maailma, Keskipäivän puutarha, Iltajärvi ja Keskiyön vuori. Jokaisessa kotimaailmassa on portaaleja muihin maailmoihin, joita asuttavat erilaiset asukit. Toiset portaaleista ovat heti auki, jotkut taas vaativat tietyn määrän löydettyjä munia avautuakseen. Kun maailmat on kiertänyt ja auttanut jokaisen asukkeja, he yhdistävät voimansa rakentaakseen kulkupelin, jolla Spyro pääsee ensin kohtaamaan Sorceressin loitsiman väli-bossin ja sitten matkaamaan uuteen kotimaailmaan. Boss fightit olivat helppoja, kuten muistelinkin, ja ne läpäisi ensi yrittämällä.

Jokaisesta maailmasta kerätään munia ja jalokiviä. Jalokiviä löytyy lojumasta maasta sekä erinäisten purkkien, purnukoiden, korien, pullojen, vaasien tms. sisältä. Niitä tarvitaankin, sillä ahne karhu Moneybags on liittoutunut Sorceressin kanssa ja vaatii maksua ovien ja siltojen avaamisesta, vipujen kääntämisestä sekä Spyron liittolaisten vapauttamisesta. Myös lohikäärmeiden munia löytyy lojumasta maasta. Lisäksi niitä saa hahmoilta minipelien ja erilaisten tehtävien suorittamisesta. Jokainen munan antava hahmo antaa hauskan selityksen sille, mistä muna löytyi tai mitä hahmo oli sille aikeissa tehdä ("Tästä oli tulossa omeletti, mutta sinä saat sen kun autoit minua", "Tämä putosi Rhynocin taskusta", "Tässä sinulle pallo. Ei kun kappas, se onkin muna! Toivottavasti kelpaa.")

Tässä pelissä erikoisuutena ovat paitsi erilaiset päheät kulkuneuvot, joilla pääsee ajelemaan - sukellusveneet, tankit ja muut -, myös se, että Spyron lisäksi pääsee pelaamaan monella muullakin hahmolla. Sorceress on vanginnut häntä vastustavia hahmoja, jotka Spyro voi vapauttaa häkistä maksamalla Moneybagsille. Sen jälkeen kyseisen hahmon kotimaailma avautuu, ja kun kotimaailma on pelastettu, hahmolla voi pelata myöhemminkin eri maailmoissa, joista löytyy hahmon kuvalla varustettuja portaaleja. Nämä Spyron lisäksi pelattavat hahmot ovat Sheila-kenguru, kersantti Byrd, Bentley-jeti sekä Agentti 9. Jokaisella on omat erikoisliikkeensä. Sheila pystyy pomppaamaan tosi korkealle ja hänellä on vahvat takajalat, joilla potkia vihollisia ja esineitä. Kersantti Byrd on pingviini, joka pystyy lentämään ja ampumaan raketinheittimillään. Bentley-jetillä on jäästä tehty jättimäinen nuija, jolla hän pystyy liiskaamaan vihollisensa ja jota hän pystyy pyörittämään kuin hyrrää. Agentti 9 on laserpyssyllä varustettu laboratorioapina, jonka mielipuuhaa on Rhynocien ammuskelu ja pommien heittely.

Spyrolla pelaaminen on tietenkin parasta, mutta muut pelattavat hahmot tuovat vaihtelua gameplayhin. Suosikkejani ovat kersantti Byrd sekä Sheila-kenguru. Oli ilahduttavaa huomata, että esimerkiksi kersantti Byrdin ohjaimia on helpotettu remasteroidussa versiossa. Rakentinheittimien ohjukset ohjautuvat nyt paremmin kohteeseensa, mikä helpotti pelaamista.


Minipeleissä maailmojen sisällä pääsee kuljettamaan erinäisiä kulkuneuvoja. Nämä tehtävät olivat ärsyttävämpiä kuin muistelin ja veivät välillä aikaa.

Alkuperäinen PS1-versio oli suosikkini lapsena eikä suotta. Tutkittavia maailmoja on runsaasti ja jokainen on omalla tavallaan kaunis ja kiehtova. Kaikki pleikkari ykkösen pelejä pelanneet tietävät palikkamaiset grafiikat, jotka eivät tuntuneet niin pahalta silloin, mutta näyttävät nykyään tosi karuilta. Tässä remasteroidussa versiossa yleisilme on tietysti paljon pehmeämpi monin tavoin. Terävät kulmat niin hahmoissa kuin maastossakin on tasoitettu. Vihreisiin ruohikkopaikkoihin on oikeasti lisätty ruohikkoa tasaisen vihreän sijaan, ja ruohoa voi jopa kärtsätä Spyron liekillä. Remasterointijälki on kaunista menemättä kuitenkaan liiallisuuksiin (toisin sanoen ei liian realistinen, vaan kuitenkin piirroshahmomainen). Hahmot ja maastot ovat värikkäitä ja tarjoilevat kyllä silmäkarkkia. Olen pelannut PS2:llakin yhtä Spyro-peliä, Spyro : A Hero's Tailia, joka ilmestyi neljä vuotta OG Year of the Dragonin jälkeen, ja tämän pelin remasterointijälki muistuttaa hieman sitä.

Maastojen ja maailmojen yksityiskohtaisuus näyttää ehkä hienolta, mutta sivutuotteena tulee huono näkyvyys. Esimerkiksi timantteja oli välillä hankala löytää pitkähkön ruohon seasta. Sama juttu yöpaikoissa, kun pimeys nielaisee timantit. PS1-versiossa yöpaikoissa näki paljon paremmin. Myös seiniin piilotettuja salahuoneita ja -syvennyksiä on vaikeampi nähdä, sillä ne sulautuvat paljon paremmin ympäristöönsä.

Pakko myös sanoa jotain itse pelaamisesta ja Spyron ohjattavuudesta. Ohjaimet ovat samat kuin suurimmassa osassa Spyro-peleistä ja OG-versiossa. X-näppäimestä hyppää ja kaksi kertaa painettaessa saa Spyron liitämään ilmassa. Neliö-näppäimestä Spyro syöksyy eteenpäin ja pystyy tyrmäämään viholliset ja rikkomaan esineet ja esteet. Ympyrä-näppäimestä Spyro syöksee tulta. Kolmio-näppäin auttaa silloin, kun liukuun pitää saada lisää pituutta. Pleikkari vitosella kun pelataan, tulta pystyy syöksemään myös R2-näppäimestä. Se on pelatessa ehkä helpompi, mutta olen niin tottunut neliö-näppäimeen, että käytin neliötä ihan periaatteesta koko ajan. Poikkeuksena kersantti Byrd ja Agentti 9, jotka ampuvat. Niillä pelatessani käytin R2-näppäintä. Pelituntuma on tietysti erilainen kun kyseessä on remasteroitu versio. Spyro ei tunnu yhtä jäykältä ohjata, mutta toisaalta hänen hyppynsä eivät tunnu kantavan ihan yhtä pitkälle. Syöksyin monta kertaa kuolemaani ennen kuin totuin tähän uuteen ohjattavuuteen. Health-barina toimii Spyron sudenkorentoystävä Sparx. Spyron vierellä lentävä Sparx vaihtaa väriä sen mukaan, kuinka paljon hittiä Spyro voi vielä ottaa. Kun Sparx lopulta katoaa, siitä tietää, että seuraavasta hitistä kuolee, menettää yhden elämän ja spawnaa viimeisimpään tallennuspisteeseen. Tallennuspisteitä löytyy maailmoista sieltä täältä ja niiden merkkinä toimii Zoe-keiju.

Minulle tärkeintä oli, että remasteroitu versio on tarinallisesti ja juonellisesti täysin sama kuin alkuperäinenkin. Alkuperäisessä on nimittäin niin omaperäisiä hahmoja ja hauskoja minipelejä, että niitä jaksaa pelata kerran toisensa jälkeen!

Portaalien avulla Spyro pääsee liikkumaan maailmasta toiseen. Sinisenä välkkyvä Sparx vihjaa, että Spyro on ottanut hittiä ja voi ottaa sitä vielä kaksi kertaa ennen kuin kupsahtaa.

Pelin edetessä Sorceressin juoni selviää. Hän on kaapannut munat, koska haluaa viedä vauvalohikäärmeiltä siivet ja tehdä niiden avulla loitsun muuttuakseen kuolemattomaksi. Kun Bianca saa tietää ilkeän pomonsa suunnitelman kaikessa karmeudessaan, hän järkyttyy niin, että kääntää takkia ja siirtyykin Spyron puolelle. Asiaa edesauttaa myös se, että Bianca ja Hunter ovat iskeneet silmänsä toisiinsa. Final bossina pelissä on tietenkin itse Sorceress, joka on hänkin yllättävän helppo voittaa. Sorceressin päihittämisen jälkeen pelaaja ehtii nähdä lyhyessä cutscenessä, ettei Sorceress kuollut, vaan nousee laavasta. Spyro kuitenkin elää onnellisessa kuvitelmassa, että on päihittänyt pahiksen. Viimeisissä cutsceneissä Spyro tapaa vielä muutamia ystäviään ja etsii Hunteria, joka tuntuu kadonneen johonkin. Kukaan ei tunnu tietävän asiasta mitään. Jäljet johtavat Ilotulitustehtaalle, josta Spyro löytää kuhertelevat Hunterin ja Biancan. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Plussat:

+ pehmeämmät ja muutenkin kauniimmat grafiikat kuin alkuperäisessä eli graafisesti onnistunut remasterointi

+  suomidubbi on minusta onnistunut, vaikka pelkäsin pahinta

+ tarina on pidetty samana kuin alkuperäisessä

+ joidenkin hahmojen, esim. kersantti Byrdin, ohjaimia on helpotettu

Miinukset:

- ympäristöjen ja maastojen yksityiskohtaisuus aiheuttaa sen, että jalokiviä ja rikottavia seiniä on välillä vaikea erottaa

- Spyron hypyt eivät kanna yhtä pitkälle

- pieniä bugeja, jotka eivät onneksi liikaa haitanneet pelattavuutta

- motion blur piti ottaa pois päältä, sillä muuten tuli pelatessa huono olo

Secret Files: Sam Peters

Kehittäjä: Animation Arts

Julkaisija: Ravenscourt

Alusta: Windows, Wii, Nintendo Switch, mobiililaitteet

Kielet: englanti, saksa

Julkaisuvuosi: 2013

Ikäsuositus: 12+

Genre: seikkailu, osoita ja klikkaa

Pelimuoto: Yksinpeli / kaksinpeli

Ostettavissa: Steamista

Läpipelaamiseen käytetty aika: noin 2 tuntia

Bigfoot, the Abominable Snowman, the Loch Ness Monster - cryptozoologists are trying to track these creatures down and research them. One also appears in the legends of the Ashanti people in Ghana. These tell of human-like creatures that lurk in the trees at night and take their victims off to their caves to suck their blood: the Asanbosam. Right after journalist Sam Peters has escaped from a volcanic eruption on an Indonesian island caused by terrorists, her boss sends her to Africa. Soon enough, strange things start happening at Bosumtwi, a mysterious crater lake. Could the Asanbosam really exist? Sam Peters is searching for the answers in this thrilling tale of the Secret Files series.

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani pelistä

Secret Files -pelisarjan spin-off-peli Secret Files: Sam Peters sijoittuu ajallisesti toisen ja kolmannen pelin väliin, ja sen päähenkilönä seikkailee Secret Files kakkosesta tuttu tutkija Sam Peters. Sam tekee ensiesiintymisensä Secret Files kakkosessa tavatessaan Maxin Indonesiassa, mutta sitten pahikset nappaavat Maxin ja Samin kohtalo jää ratkaisematta. No, tässä pelissä selviää, mitä Samille tapahtui sen jälkeen kun hänen ja Maxin tiet erosivat.

Sam esittelee itsensä "hyvännäköisenä ja älykkäänä aitona blondina sekä kovaksikeitettynä toimittajana, joka vihaa vaatimattomuutta". Hän työskentelee Uncharted-lehdelle, joka raportoi maailman syrjäisimmille laidoille sijoittuvista kaivauksista ja tutkimusmatkoista. Palkka on kuulemma huono, mutta työtä tehdäänkin seikkailujen takia. Samin viimeisin matka vei hänet Indonesiaan tutkimaan viidakossa sijaitsevaa antiikin aikaista temppelikompleksia. Hänen tiiminsä jäsenet katosivat yksi kerrallaan. Kaiken takana olivat terroristit, jotka kidnappasivat myös Samin. Onneksi hänen vanha tuttunsa Max pelasti hänet pulasta. Nyt Max on kuitenkin kadonnut ja saarella oleva tulivuori on purkautunut. Samin on päästävä äkkiä turvaan ja haettava apua mantereelta.

Pelin alussa Sam on vielä tuolla Indonesian saarella, taustallaan purkautuva tulivuori ja edessään kumivene, joka on käyttökelvoton siinä olevan valtavan reiän takia. Alkupuheiden jälkeen näytölle lävähtää Game Guide, jollaista ei aiemmissa Secret Files -peleissä tule automaattisesti. Ehkä tekijät ovat ajatelleet, että tätä saattaa pelata joku, joka ei tunne muita pelisarjan pelejä? Joka tapauksessa oppaassa on kaikki perusjutut, jotka point and click -pelejä pelanneille ovat peruskauraa. Peliä pelataan (tietokoneella) käyttämällä pelkästään hiirtä. Vasen klikkaus liikuttaa hahmoa haluttuun paikkaan tai suuntaan ja hiiren osoitin muuttuu sen mukaan, mitä hiirellä voi tehdä. Pelin kannalta olennaisia esineitä, asioita, ihmisiä ja olentoja voi katsella, jolloin Sam kommentoi jotain, tai niiden kanssa voi olla vuorovaikutuksessa. Ne voi poimia Inventoryyn tai niillä voi tehdä jotain. Kun hiiren vie aivan näytön alalaitaan, ilmestyy Inventory Bar. Siellä näkyvät Samin tavaraluettelossa olevat esineet, suurennuslasi joka näyttää asiat joiden kanssa voi olla vuorovaikutuksessa, Game Menun jossa pelin voi tallentaa tai ladata, päiväkirjan josta näkee juonen kannalta olennaisia menneitä tapahtumia sekä apua, jos jäät jumiin.

Näkymä, jossa Inventory Bar on näkyvillä ruudun alalaidassa. Se on ulkoasultaan tismalleen samanlainen kuin Secret Files kakkosessa.


Secret Files -peleissä päästään vähän väliä kokoamaan repeytyneitä viestejä yhdistelemällä paperinpalasia, mutta tässä pelissä päästään myös kokoamaan esineitä! Esimerkiksi pumppu, jolla täytetään tyhjentynyt kumivene, pitää itse koota irrallaan olevista osista. Onneksi osia on vain vähän.



Point and click -peleissä vuorovaikutus maailman kanssa tapahtuu tönkön kömpelösti, kun hahmot kumartelevat tai ojentavat käsiään. Tähän peliin on kuitenkin jaksettu ympätä pari cutsceneä, joissa näytetään pari sekuntia, miten hahmo oikeasti käyttää esinettä. Hauska lisä, josta tykkäsin. Se toi heti elävyyttä peliin.

Indonesian saarella tapahtuva alkupööpöily on lähinnä lämmittelyä. Kun Sam pääsee sieltä pois, alkaa varsinainen tarina. Kotona Sam löytää puhelinvastaajastaan 25 ääniviestiä, jotka ovat hänen "hurmaavalta päätoimittajaltaan". Päätoimittajalla on Samille jo uusi työ tarjolla. Hän lentää Berliiniin tapaamaan professori Hartmannia. Professori johtaa tutkimusryhmää Humboldt Universityssä, ja Uncharted-lehti on yksi hänen Afrikan tutkimusmatkansa rahoittajista. Hän on päässyt jonkinlaisen tieteellisen kohulöydön jäljille. Sam sanoo suoraan, että tällaisia kohulöytöjä on nähty ennenkin, ja kyseessä on varmaan taas jokin huijaus. Hän kuitenkin tarttuu työhön ja on lähdössä Afrikkaan professorin kanssa. Sam suuntaakin Berliiniin tapaamaan professoria, mutta saa kuulla, että tuo on jo lähtenyt ilman häntä. Seuraavaksi selvitetään, miten löydämme professorin Afrikasta.

Steamin arvosteluissa peliä kritisoidaan sen pituudesta. Sen pelaa läpi vain parissa tunnissa, mikä on huomattavasti vähemmän kuin muissa Secret Files -peleissä. Ongelma ei kuitenkaan ole vain lyhyys, vaan se, että tarina on oikeasti mukaansatempaava ja tässä olisi aineksia pidempäänkin peliin. Itse olen aina liekeissä, kun pelissä seikkaillaan viidakossa, ja tämän pelin miljöö on kyllä erittäin kutkuttava. Samin tie vie Ghanaan, Lake Bosumtwille, josta tutkimusryhmä on löytänyt ennestään tuntemattoman organismin.

Sam on koko pelin omillaan. Muita hahmoja ei juuri kohdata muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Lone survivor -vibat ovat vahvat, ja Samin yksinäisyys on omiaan lisäämään painostavaa tunnelmaa siitä, että kaikki ei ole kohdallaan. Eikä lopulta olekaan. Pidin kovasti pelin tunnelmasta ja siitä, että siinä seikkaillaan vain Samilla, sillä tämähän ON Secret Files: Sam Peters. Puzzlet ovat tyypillisiä point and click -peleille. Grafiikat ovat pelisarjan kakkososan laatua eli ihan silmää miellyttävät. Samin ääninäyttelijä onnistuu olemaan samaan aikaan itsetietoinen hienohelma sekä neuvokas sankaritar olematta kuitenkaan ärsyttävä.

Pelin loppupuoli oli sen paras osa, kun Sam saa selville, mitä viidakossa oikein tapahtuu. Keskellä viidakkoa sijaitsevasta luostarista Sam saa vihjeen professorin olinpaikasta ja Asanbosam-nimisistä puissa kiipeilevistä olennoista, joita liikkuu saarella edelleen ja joita Sam näkee yöllä puissa. He ovat vieneet professorin ja tartuttavat ihmisiin tappavaa virusta. Ashanti-heimon shamaanit keksivät kuitenkin keinon suojautua näitä olentoja vastaan. Suojautumiseksi on suoritettava rituaali, jossa valmistetaan suojaava savu. Sam suorittaa rituaalin ja pelastaa professorin, vaikkakin se tapahtuu yllättävän kivuttomasti.

Asanbosam-olennot ovat hiton pelottavia. Ne ovat kiehtovia ja niistä halusi tietää lisää.

Lopussa pelaaja saa valita kahdesta eri vaihtoehdosta, jotka määräävät pelin lopetuksen. Sam kysyy: pitäisikö hänen julkaista kuulemansa tarina vai ei. Jos valitset vaihtoehdon "kyllä", Sam kertoo, että Asanbosam-tarinan julkaisemisen jälkeen syntyi oikea kultakuume. Tutkijat, toimittajat, turistit ja metsästäjät ryntäsivät paikalle nähdäkseen ilmiön omin silmin. Jossakin vaiheessa tultiin katumapäälle, ja olentoja vapautettiin takaisin luonnolliseen elinympäristöönsä. Bosumtwista tuli suojeltu maailmanperintökohde. Sam tienasi omaisuuden ja sai julkisuutta julkaisemallaan tarinalla ja sai hankittua toivomansa purjeveneen. Onnellinen loppu. Jos valitset vaihtoehdon "ei", Sam kertoo, että halusi säilyttää tarinan salaisuutena, koska vapaus on kaikkein tärkeintä. Hampuriin palattuaan hän sai potkun työstään, kun hänellä ei ollut esittää mitään päätoimittajalleen, joka muuten sai pienen sydänkohtauksen. Sam palasi Berliiniin tapaamaan Maxia ja tämän mielitiettyä Ninaa. Valokuva häistä antaa ymmärtää, että Samkin kutsuttiin häihin. Purjevene jäi tässä vaihtoehdossa saamatta, mutta Sam toteaa, että ehkä Maxilla on tarjota hänelle töitä. Tietyllä tapaa tarinan kertominen on siis onnellisempi loppuvaihtoehto, vaikkakaan ei Asanbosam-olentojen kannalta.

Plussat:

+ Samin ääninäyttelijä

+ lyhyet toiminnalliset cutscenet, kun hahmo käyttää joitain esineitä

+ tarina on mukaansatempaava

Miinukset:

- peli on tosi lyhyt, vaikka siinä olisi aineksia pidempäänkin gameplayhin

- muita hahmoja esiintyy pelissä kovin vähän

Secret Files 3

Kehittäjä: Animation Arts

Julkaisija: Ravenscourt

Alusta: Windows, Wii, Nintendo Switch, mobiililaitteet

Kielet: englanti, saksa

Julkaisuvuosi: 2012

Ikäsuositus: 12+

Genre: seikkailu, osoita ja klikkaa

Pelimuoto: Yksinpeli / kaksinpeli

Ostettavissa: Steamista

Läpipelaamiseen käytetty aika: noin 5 tuntia

The bestselling Secret Files franchise celebrates its return!

The dream couple Max and Nina have announced their forthcoming wedding...but at the beginning of Secret Files 3 the event suffers a catastrophe! Max is arrested by Berlin‘s police force. The accusation: Terrorism.

Nina‘s biggest adventure yet awaits her in the franchise‘s third game. Could it be possible that everything is connected to the happenings in Tunguska? Is humankind depending on her? Can she save Max or is fate more important than her happiness? Throughout the story players will experience a cinematic hunt crossing continents, with many riddles waiting to be solved.

The adventure is not limited to the present, there are also all kinds of puzzles to solve set in the past and in the future, and depending on the choices the player makes, alternative endings await them...

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani pelistä

Secret Files 3 alkaa yllättäen vuoden 48 jKr. Alexandriasta, jossa on käynnissä taistelu. Tutut huppupäiset hahmot puhuvat naamioituneelle Menis Ralle ja antavat hänelle kultaa vastineeksi siitä, että hän tuhoaa joitakin papyrus-kääröjä. Hahmolla päästään pelaamaan jo muutaman minuutin päästä, kun hän ilmoittaa kiipeävänsä kirjaston seinää pitkin. Tavaraluettelossa on jonkin verran esineitä, joita hyödyntää. Ensimmäinen tehtävä on kuitenkin niinkin yksinkertainen kuin kiivetä seinää pitkin klikkaamalla halkeamia seinämässä ja löytää reitti ylös. Ei mitenkään erityisen jännittävä aloitus, mutta historiallinen miljöö sen sijaan kolahti. Vartijoita väistellen Menis Ra suuntaa oikeaan huoneeseen täynnä amforoita papyrus-kääröineen. Hänen asettamansa pommi räjäyttää hyllyt ja sytyttää tulipalon, mutta yksi amfora putoaa lattialle, vierii aukosta ja molskahtaa huoneen alla kulkevaan viemäriverkostoon.

Sitten siirrytään nykypäivään, jossa aiemmista peleistä tuttu sankarittaremme Nina Kalenkov ajaa punaista moottoripyöräänsä häämekossa! Hän on nimittäin matkalla omiin häihinsä viehättävään maaseutukirkkoon. Kirkossa odottaa kuitenkin yllätys, kun vieraat loistavat poissaolollaan. Pappi aloittaa seremonian, mutta alkaa höpistä pelottavia sanoja maailmanlopusta ja kirkko sortuu. Max ja pappi katoavat ja Nina joutuu pakenemaan sortuvasta ja palavasta kirkosta. Liekeistä astelee huppupäinen hahmo, jota Nina päättää seurata. Seuraavaksi Nina herää Maxin sängystä. Kaikki olikin vain painajaista! Max on huolissaan kihlatustaan, sillä Nina näkee joka yö painajaisia, on nähnyt Tunguskan seikkailusta lähtien. Pari puhuu tulevista häistään, kun Maxin asuntoon hyökkää sotilaita pidättämään hänet. Häntä syytetään terrorismista. Muutamaa tuntia myöhemmin Nina on selvitellyt asiaa. Maxin pidätyksestä ei löydy virallisia asiakirjoja, joten hänet pidättäneet tyypit eivät olleet poliiseja. Nina on ilmoittanut kihlattunsa kadonneeksi ja päättää ottaa asiat omiin käsiinsä selvittääkseen, mistä kaikessa on kyse. Ensimmäinen vihje olivat Maxin sanat ennen pidätystään: "Anteeksi, että kuherruskuukautemme jää minulta välistä." Kaksikko on suunnitellut matkaavansa Australiaan.

Yksi Secret Files kolmosen parhaita puolia on sen alku. Muinaisesta Egyptistä matkataan Ninan ja Maxin katastrofaalisiin häihin, jotka onneksi ovat vain Ninan painajaisunta, ja siitä nykyhetkeen, jossa Max pidätetään. Mielestäni tarinallisesti ehkä paras aloitus kaikista pelisarjan osista.

Jäljet johtavat Turkissa sijaitsevalle kaivaukselle, jossa Max työskenteli Emre-nimisen turkkilaisen kanssa. Lisäksi Nina pääsee seikkailemaan unissaan keskiaikaisessa Firenzessä ja tapaamaan itse Leonardo da Vincin sekä jäljittämään paitsi amforaa, myös tunnettuja maalauksia. Sieltä tie vie Alcatraziin ja Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskukseen CERNiin. Ja lopussa pelastetaan tietysti maailma maailmanlopulta.

Tämän pelisarjan ääninäyttelijöistä on hiton vaikea löytää luotettavaa tietoa, mutta minusta kuulosti siltä, että Secret Files kolmosessa on eri ääninäyttelijät Ninalla ja Maxilla kuin kahdessa edellisessä. Mutta varma en voi olla. Joka tapauksessa pidin Ninan ääninäyttelijästä tässä pelissä. Hän on itsevarman ja selkeän kuuloinen. Max taas kuulostaa jotenkin vässykältä.

Osio, jossa Nina uneksii seikkailevansa renessanssin ajan Firenzessä ja nuuskii kenenpä muunkaan kuin itse Leonardo da Vincin ateljeessa, oli tosi jännittävä. Ehkä parhaimpia hetkiä koko pelissä.

Valitettavasti pelin tarina on suoraan sanottuna sekava ja kaikista kolmesta sarjan osasta huonoin, vaikka hyviäkin hetkiä on. Alku on lupaava ja pidin kyllä tosi paljon historiallisesta aspektista sekä seikkailuista Ninan unissa. Tuntui vain, että peli on hutaisemalla tehty. Tarina itsessään on heikko, ja vaikka huppupäiset ja kaapupukuiset miehet nyt tekevät paluun ja heidän tavoitteensa vihdoin selitetään, ei sekään auta. Pidin aiemmissa osissa siitä, että Ninan ohella päästään pelaamaan paljon myös Maxilla. Tässä osassa Ninalla on suurempi rooli. Maxin roolina on olla pulassa oleva neito, joka Ninan tulee pelastaa. Onneksi roolit eivät ole toisinpäin.

Siitä pidin, että tämä osa muistuttaa visuaalisesti enemmän ykköstä kuin kakkonen. Hahmoja ei kuvata liian läheltä koko aikaa, vaan välillä myös niin kaukaa, että ne näyttävät pieniltä kuten ykkösosassa. Jotkut tehtävistä ja puzzleista ovat tyhmiä ja ärsyttäviä, kuten An-Nasirin seuraaminen Firenzessä ja saman tapahtuman pelaaminen uudestaan ja uudestaan, robottikaksintaistelu Alcatrazissa sekä sukellusveneellä seikkaileminen pelin lopussa. Tässä osassa erilaista on se, että pelaajalta kysytään ennen joitakin puzzleja, tahtooko hän valita vaikeamman vai helpomman version. Minä valitsin aina helpomman. Tämä "helppo vai vaikea" -valinta tuntui turhalta lisältä.

Pelisarjan kolmososassa palataan ykkösosan tunnelmaan: hahmot kuvataan välillä toooosi kaukaa niin, että he näyttävät pieniltä. Minusta pienet hahmot ja kauniit, yksityiskohtaiset taustat ovat point and click -pelien suolaa. Sekin oli plussaa, että hahmo ei ole koko ajan pieni, vaan välillä zoomataan myös lähelle.



Yksi ärsyttävimmistä puzzleista, jos tätä puzzleksi voi edes kutsua: robottikaksintaistelu. Taistelumeininki ei oikein sovi point and click -peliin, koska taisteleminen osoittamalla ja klikkaamalla on... noh, osoittamista ja klikkaamista.

Ninalle paljastuu unissa, että huppupäiset suojelijat suojelevat ihmiskuntaa siltä itseltään. Kaikkeen liittyy jälleen kerran avaruusolioita, tietotekniikkaa, ihmiskunnan vääjäämätön tuho ja tällä kertaa myös pii ja sen salaisuudet. Tässä pelissä on useita vaihtoehtoisia loppuja, mutta mitä Youtubesta katsoin, ne eivät merkittävästi eroa toisistaan. Vaihtoehtoisten loppujen hauskuus on yleensä siinä, että ne ovat radikaalisti erilaisia. Tässä tapauksessa erilainen loppu määrittää vain sen, menevätkö Nina ja Max yhteen vai eivät. Minun lopussani he menevät naimisiin (onneksi). Lopussa nähdään jälleen, mitä sivuhahmoille tapahtui ja saadaan katsoa omat pelitilastot.

Plussat:

+ Ninan ääninäyttelijä

+ visuaalisesti hyvin toteutettu peli

+ hahmoja kuvataan välillä kaukaa, mikä tuo kivaa vaihtelua

+ historiallinen aspekti

Miinukset:

- tarina ja juoni ovat pelisarjan heikoimmat ja sekavimmat

- Maxilla ei päästä pelaamaan juuri lainkaan

- jotkut puzzlet voi suorittaa "vaikeampana" versiona, mikä tuntuu turhalta lisäykseltä, koska eroa ei lopulta ole juuri nimeksikään siihen helppoon versioon nähden

- neljä erilaista loppua, jotka eroavat toisistaan vain vähän, jos lainkaan

Secret Files: Puritas Cordis

Kehittäjä: Animation Arts

Julkaisija: Ravenscourt

Alusta: Windows, Nintendo DS, Wii, Nintendo Switch, mobiililaitteet

Kielet: englanti, ranska, saksa, italia

Julkaisuvuosi: 2009

Ikäsuositus: 12+

Genre: seikkailu, osoita ja klikkaa

Pelimuoto: Yksinpeli / kaksinpeli

Ostettavissa: Steamista

Läpipelaamiseen käytetty aika: noin 8 tuntia

The sequel to the award winning adventure hit Secret Files Tunguska. Famine in Africa, floods in Southeast Asia, economic crisis in Europe, and civil wars in South America, the world is on the brink of disaster. Nina Kalenkow is trying to escape all of this as well as her failed relationship with Max Gruber on a nostalgic cruise to Portugal.
Nina becomes a witness to murder in the Hamburg docks and is soon thrust into the spotlight of events that encompass not only continents but also centuries.

"Facial animation" for visualizing emotions and speech

Innovative puzzle design that always remains logical and fair

Detailed and impressive pre-rendered backgrounds

Real-time light and shadow effects of 3D characters and environments

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani pelistä

Secret Files: Puritas Cordis ei suoraan jatka siitä, mihin pelisarjan ensimmäinen osa, Secret Files: Tunguska, jäi. Peli alkaa Ashfordista, pariisilaisesta St. Mary the Virginin kirkosta, jonka portailla salaperäiset naamioituneet miehet yhyttävät veli Matthew'n ja vaativat häntä kertomaan tietyn pergamentin sijainnin. Sitten siirrytään Cambridgen yliopistolle. Siellä piispa Parrey yrittää saada selkoa kyseisen pergamentin sisällöstä ja veli Matthew'n hänelle lähettämästä kirjeestä. Pergamentti on löytynyt kyläkirkon kryptasta ja sen löytymisen jälkeen on alkanut tapahtua kummia. Piispa Parrey yrittää kääntää pergamentin tekstiä, kun hän saa puhelun ja tiedon veli Matthew'n murhasta. Nähdessään ulkona mustiin pukeutuneita hahmoja Parrey laskee yhteen yksi plus yksi ja tajuaa tilanteen. Hän piilottaa pergamentin kirjan sisään ja jättää sen kirjahyllyyn William Pattersonin löydettäväksi. Pahikset yhyttävät Parreyn, joka putoaa ikkunasta ja kuolee. Sitten siirrytään Hampuriin viikkoa myöhemmin ja näemmekin tutun punapään: Nina Kalenkovin! Hän puhuu isänsä kanssa puhelimessa. Isä on osallistumassa Yhdistyneiden Kansakuntien kokoukseen New Yorkissa. Nina puolestaan on lähdössä lomalle ja väittää kivenkovaan, ettei sillä muka ole mitään tekemistä sen kanssa, että hän on juuri eronnut Maxista (tietenkin on). Kyseessä on juurikin sama Max Gruber, joka pelisarjan ensimmäisessä osassa seikkaili Ninan kanssa ympäri maailmaa etsien hänen isäänsä. Nina on juuri nousemassa risteilyaluksen kyytiin, kun satamassa sattuu onnettomuus. Vanha mies juoksee häntä kohti, kysyy onko hän matkustamassa laivalla, ja menehtyy jäätyään työkoneen alle. Sitten päästään pelaamaan!

Risteilyllä sattuu ja tapahtuu eivätkä kaikki matkustajatkaan ole sitä miltä näyttävät. Tässä kohdassa vietin useita minuutteja kuunnellen oudon rauhoittavaa ja stimuloivaa ping-pong-ping-pong-ääntä, joka tulee pikkupojan lyödessä monotonisesti pingispalloa. Ääninäyttely ei ehkä ole parasta mahdollista laatua, mutta ääniefektit...!

Ensimmäisen osan tavoin kyseessä on osoita ja klikkaa -peli, mutta kuten niin usein tämäntyyppisten pelien jatko-osissa, grafiikat ovat hippusen verran paremmat ja peli on kokenut joitain muutoksia edeltäjäänsä verrattuna. Hahmoja ei esimerkiksi tihrusteta enää niin kaukaa, vaan he näkyvät ruudulla lähempää ja isompina. Lisäksi, kun hahmoja on useampia, ilmestyy ruudun alalaitaan tekstityksen viereen hahmon pää. Mielestäni aika turha lisäys, sillä vaikka jotkut ääninäyttelijöistä antavat äänensä useammalle hahmolle pelin aikana, kyllä äänestä ja ruudulla näkyvästä hahmosta aina tunnistaa, kuka puhuu milloinkin. Hämmennyin myös siitä, ettei tavaraluettelo ja alapalkki näy ruudulla koko aikaa, vaan sen saa esille viemällä hiiren aivan ruudun alalaitaan.

Aivan ensimmäiseksi kiinnitin huomiota ääninäyttelyyn. Olin koko pelin aivan varma, että sekä Ninalla että Maxilla on eri ääninäyttelijät kuin ensimmäisessä pelissä, mutta ilmeisesti ääninäyttelijät ovatkin samat. Mutta he eivät kuulosta lainkaan samalta! Kumpikin puhuu erittäin ärsyttävällä, kuiskaavalla ja hiljaisella äänellä, varsinkin kun hahmo vain ajattelee tai puhelee itsekseen. Tähänkin meni jonkin aikaa tottua. Tuo vuorosanojen kuiskaaminen pehmeästi jotenkin triggeröi minua aivan hirvittävästi. Siihen tottui kun pelasi pidempään, koska oli pakko.

Pelin alussa en ollut aivan varma, mitä ajatella. Tarina lähtee hyvin hitaasti liikkeelle Ninan ollessa risteilyllä ja yrittäessä kaikin keinoin unohtaa Maxin ja rentoutua. Ilokseni hitaasta alusta huolimatta myös tässä pelissä päästään kyllä seikkailemaan ja tekemään kaikkea hauskaa. Risteilyllä Nina tapaa monia outoja ja epäilyttäviä tyyppejä ja todistaa murhan. Eli tietenkin hän päätyy taas uuteen seikkailuun, vaikka tuli vain rentoutumaan. Samaan aikaan kun Nina on laivalla, joka lopulta haaksirikkoutuu myrskyssä, hänen exänsä Max seikkailee jossain aivan muualla, nimittäin Indonesiassa. Max rantautuu trooppiselle saarelle kumiveneellä. Hän on siellä tekemässä dokumenttia kuuluisasta arkeologista, Sam Petersistä. Sam ja Max ovat vanhoja tuttuja collegen ajoilta. Sam on saarella tutkimassa antiikin ajan temppeliä ja hänen retkikuntansa jäsenet ovat kadonneet savuna ilmaan. Yöllä myös Sam kidnapataan, ja Maxin pitää lähteä pelastamaan häntä.

Maxin seikkailut Indonesian viidakoissa muistuttivat paitsi Indiana Jonesista, myös toisesta osoita ja klikkaa -pelisarjasta, Lost Horizonista. Viidakko-, aavikko- ja talvipaikat peleissä vaan toimivat. Sam Petersin seikkailuista on ihan omakin pelinsä, jonka ehkä ostan Steamista kun se tulee alennukseen.

Nämä kaksi juonikulkua eivät suinkaan ole toisistaan irrallisia, vaan Ninan ja Maxin tuo lopulta yhteen sama uhka: eurooppalainen lahko nimeltä Puritas Cordis, joka ennustaa maailmanloppua 1600-luvulla eläneen profeetta Zandonan jälkiä seuraten. Sarja luonnonkatastrofeja on vasta alkua, sillä niiden jälkeen seuraa apokalypsi. Ninan ja Maxin tiet risteävät ja he joutuvat yhdessä päihittämään tämän hullun lahkon johtajan pelastaakseen maailman jälleen yhdeltä tuholta. Ensimmäisen osan tavoin huppupäisiä hahmoja vilahtelee siellä täällä, sillä he ovat lahkon jäseniä.

Maailmanloppua povaava Puritas Cordis -lahko karismaattisine johtajineen on onnistuneesti käsikirjoitettu osa tarinaa. Johtajalla, Pat Sheltonilla, on tuttu ääninäyttelijä. Skyrim ja Fallout 4 -fanit tunnistavat <3

Pidin lopulta sekä Ninan että Maxin osuuksista. Seikkaileminen viidakossa ja kaupungissa oli ihan yhtä hauskaa. Ensimmäisen osan tapaan tässäkin viljellään huumoria. Erityisen paljon rikotaan neljättä seinää ja tiedostetaan, että tässä eletään nyt pelin maailmassa. Joukossa on kylläkin myös nykynäkökulmasta katsottuna mauttomia ja rasistisia vitsejä, kun aasialaistaustaista valokuvaajaa ja italialaista miestä pannaan halvalla.

Lopussa paha saa tietenkin palkkansa, ja Nina ja Max palaavat yhteen. Myös tällä kertaa kerrotaan, mitä pelin sivuhahmoille tapahtui, ja kiitetään pelissä kuolleita sivuhenkilöitä, jotka uhrasivat virtuaaliset elämänsä tarinankerronnan alttarille (ja pelissä muuten kuolee paljon hahmoja). Lisäksi lopussa pelaajan silmille rävähtää todistus pelin läpäisemisestä ja annetaan hänelle supersankarin titteli. Todistuksesta selviää, montako kertaa pelaaja on klikannut hiiren oikeaa ja vasenta nappia, hyödyntänyt vihjeitä ja kuinka monta kertaa tallentanut pelin.

Plussat:

+ tarina tempaa mukaansa hitaan alun jälkeen

+ semi-uskottava ja kiinnostava pahisjoukko

+ hauskat viittaukset ensimmäiseen peliin

+ pelin lopussa saa todistuksen sen suorittamisesta erilaisilla nippelitiedoilla höystettynä

Miinukset:

- ääninäyttelijät ilmeisesti samoja(?), mutta ääninäyttely karseaa, erityisesti pehmeästi kuiskaamalla lausutut vuorosanat

- hahmon pää näkyy vuorosanojen ohella ruudun alalaidassa, mikä tuntuu turhalta

- rasistisia vitsejä, jotka eivät ole kestäneet aikaa

- toisinaan taustat blurraantuvat, kun niihin zoomataan liikaa

Secret Files: Tunguska

Kehittäjä: Animation Arts

Julkaisija: Ravenscourt

Alusta: Windows, Nintendo DS, Wii, Nintendo Switch, mobiililaitteet

Kielet: englanti, ranska, saksa, italia

Julkaisuvuosi: 2006

Ikäsuositus: 12+

Genre: seikkailu, osoita ja klikkaa

Pelimuoto: Yksinpeli / kaksinpeli

Ostettavissa: Steamista

Läpipelaamiseen käytetty aika: noin 8 tuntia

Unravel one of the greatest mysteries of our time!

On the 30th June 1908 an explosion with the combined energy of 2000 Hiroshima bombs rocked the region of Tunguska in Central Siberia and felled over 6,000 square km of trees. The explosion could be heard from as far as 1,000km away. Eye witnesses saw a long object fall from the sky which was illuminated in a blue-white light. A 20km high column of light was followed by a black-mushroom shaped cloud. It has been reported that for the next three nights it was so bright across all of Europe that you could read a newspaper outdoors.

To date it still remains a mystery as to what happened that day, and now YOU will find yourself immersed in a race against time to uncover a global conspiracy that will carry you to the far reaches of the world. Prepare to have your detective skills challenged like never before in the dark world of cover-ups and corruption.

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani pelistä

Pitkästä aikaa point and click eli osoita ja klikkaa -seikkailua! Kuinka kaipasinkaan tällaisia pelejä. Hyvä osoita ja klikkaa -peli on verrattavissa hyvän kirjan lukemiseen. Siihen ja sen tarinaan todella uppoutuu. Ostettuani Steamin alesta kolme Secret Files -peliä olen valmis taas uppoutumaan osoittamiseen ja klikkaamiseen.

Tarina alkaa, kun moottoripyörämekaanikko Nina Kalenkov on menossa tapaamaan isäänsä, kuuluisaa tutkija Vladimir Kalenkovia. Isän työhuone berliiniläisessä museossa on kuitenkin sotkettu ja myllätty eikä isää näy missään, ei edes asunnollaan. Silminnäkijät puhuvat mustiin kaapuihin pukeutuneista kasvottomista miehistä, jotka ovat vieneet Ninan isän mukanaan. Isän tietokoneelta Nina löytää johtolankoja. Isä kertoo kohdanneensa tyypit aiemminkin ja mainitsee, että Ninan muka auto-onnettomuudessa kuollut äiti maksoi siitä hengellään. Sana Tunguska tuntuu toistuvan johtolangoissa. Isän työkaverilta, komealta nuorukaiselta nimeltä Max Gruber, Nina kuulee lisää. Tunguska-nimisessä paikassa Siperian taigalla tapahtui vuonna 1908 outo, Hiroshiman atomipommiakin valtaisampi räjähdys. Ninan isä teki useita tutkimusretkiä tutkiakseen aluetta ja räjähdyksen vaikutuksia, eikä Nina ollut asiasta lainkaan tietoinen ennen kuin nyt. Jäljet vaikuttavat johtavan Tunguskalle.

Se, että päähenkilön isä katoaa, saattaa olla kliseinen tapa aloittaa elokuva/sarja/peli, mutta miksi muuttaa jotain mikä toimii? Myllätty työhuone ja salaperäisesti kadonnut isä ovat omiaan herättämään kiinnostuksen. Mitä tapahtui? Kuka isän vei ja miksi? Mitä he haluavat? Ja onko päähenkilökin vaarassa?

Isän kontakti ja tutkimusretkikumppani Oleg ilmaantuu museolle ja väittää, että Venäjän salainen palvelu on kidnapannut Ninan isän. Tunguskalle ollaan kuulemma tekemässä uutta tutkimusretkeä ja venäläiset tarvitsevat Ninan isää oppaakseen. Oleg ottaa Ninan mukaansa Moskovaan, ja siitä seikkailu alkaa. Nina lähtee etsimään isäänsä ja saa apua paitsi Maxilta, myös miehiltä, joiden kanssa isä teki tutkimusretkiään vuosikymmeniä sitten.

Osoita ja klikkaa -pelissä pelaaja tarvitsee pelaamiseen käytännössä vain hiirikättään. Kursoria liikutetaan näytöllä eri paikkoihin, ja klikkaamalla eri kohtia ohjattava hahmo joko liikkuu, poimii esineen tai tutkii sitä. Liikkuminen ja esineiden poimiminen tai niiden kanssa vuorovaikuttaminen tapahtuu yleensä klikkaamalla hiiren vasenta painiketta. Tutkiminen puolestaan tapahtuu hiiren oikealla painikkeella. Esineitä kannattaa yleensä ensin tutkia ja vasta sitten poimia ne, sillä pelattavalla hahmolla on esineistä aina jotakin sanottavaa. Joskus se on tylsää ja ennalta-arvattavaa, kuten "puusta valmistettu keppi", mutta toisinaan havainnot liittyvät tarinaan ja siihen, mitä tarkoitusta varten esineitä käytetään. Pelin suola onkin poimia kaikki mahdollinen, mikä poimittavissa on, ja myöhemmin yhdistellä esineitä toisiinsa nokkeliksi komboiksi, jotka auttavat etenemään pelissä.

Tarina on hyvin mukaansatempaava, kuten osoita ja klikkaa -peleissä yleensäkin, ne kun ovat hyvin tarinapohjaisia pelejä. Jo alku-cutscenestä, jossa pelaaja näkee Ninan isän kidnappauksen, viime hetkiin asti, kun Nina ja Max päihittävät pahikset, olin innolla mukana Ninan seikkailuissa. Päähenkilöt Nina ja Max ovat neuvokkaita ja sanavalmiita. Pidän siitä, että peleissä matkataan maailman ympäri, ja tässäkin pelissä päästään Ninan ja Maxin matkassa moskovalaiseen sotilassairaalaan, kuubalaiseen mielisairaalaan, Himalajan vuoristoon sekä Antarktiksella sijaitsevalle tutkimusasemalle.

Päähenkilö Nina on aika kova luu. Hän on paitsi moottoripyörämekaanikko, myös muutenkin neuvokas nuori nainen, joka ei esimerkiksi pelkää kiivetä liikkuvan junan katolle.



Maxilla pelaaminen on mukavaa vaihtelua. Hän on aika sympaattinen hahmo. Kuvassa näkyy, mitä kaikkea Max on jo poiminut mukaansa.

Ääninäyttely on aika perustasoa. Ei mitään maailmaa mullistavaa, muttei myöskään korvia raastavan huonoa. Joillakin hahmoilla on hyvin miellyttävät äänet, kuten Maxilla, Olegilla ja erityisesti pelin pääpahiksella, Massimo Gartusolla. Cutsceneihin on panostettu, mutta niin on myös taustoihin. Ne ovat kauniita katsella. Myös äänimaailma toimii. Hahmot ovat osoita ja klikkaa -peleille ominaisesti tönkköjä ja vain seisovat tikkusuorina paikoillaan jutellessaan, mutta se on tälle genrelle ominaista.

Pelin loppu oli mieleeni. Nina saa selville, että isän kidnapannut salaperäinen lahko ei olekaan venäläisten palveluksessa, vaan yliluonnollista alkuperää, ja he nappasivat isän suojellakseen tätä. Pelin pääpahis on sulavaääninen Massimo Gartuso, matkapuhelinverkko-miljardööri, joka haluaa käyttää matkapuhelinverkkoja manipuloidakseen ihmisten mieliä. Nina ja Max estävät pahisten aikeet pamauttamalla tutkimusaseman taivaan tuuliin ja Nina kohtaa vihdoin isänsä. Lopputekstien aikana esitellään, mitä kullekin pelin hahmolle, myös niille mitättömiltä tuntuville sivuhahmoille, lopulta tapahtui. Lisäksi nähdään muutama bloopers-pätkä, ikään kuin pelihahmot olisivat olleet vain näyttelijöitä elokuvassa, ja vihjataan useaan otteeseen, että tarina jatkuu Secret Files kakkosessa. Näin hyvillä hahmoilla ja tarinalla olisikin sääli, jos kaikki loppuisi tähän yhteen peliin.

Plussat:

+ mukaansatempaava ja hyvin kirjoitettu tarina

+ ääninäyttely kohtalaisen hyvää

+ kauniit taustat ja hyvät grafiikat vuonna 2006 tehdyksi peliksi

+ hauska, elokuvamainen loppu blooperseineen ja mitä hahmoille tapahtui -kertauksineen

Miinukset:

- kaikkia pelissä poimittavia esineitä ei lopulta tarvitsekaan, mikä oli yllättävää ja vähän sääli :(

- hämäävää, että toisinaan hahmo poimii esineitä vaikka valitset vain niiden katsomisen

- autosave-tiedoston päälle ei voi tallentaa, sen voi vain ladata

Sly 3: Konnien kunnia

Kehittäjä: Sucker Punch Productions

Julkaisija: Sony Computer Entertainment

Alusta: Playstation 2, Playstation 3, Playstation Vita, Playstation 4, Playstation 5

Kielet: suomi, englanti ja monia muita

Julkaisuvuosi: 2005

Ikäsuositus: 3+

Genre: toiminta, tasohyppely, hiiviskely

Pelimuoto: Yksinpeli / kaksinpeli

Ostettavissa: Pelikaupoista ja Playstation Storesta

Läpipelaamiseen käytetty aika: noin 15 tuntia

Ovelia valeasuja. Mahtavia minipelejä. Hassunhauskoja moninpelitiloja. Päheitä laitteita. Käheitä ajoneuvoja.

Kaduilla puhutaan, että se viekas pesukarhu Sly Cooper ja hänen koplansa suunnittelevat uransa suurinta keikkaa. Älä edes harkitse hänen kelkkaansa lähtemistä!

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani pelistä

Sly-pelit ovat tärkeä osa lapsuuttani ja edelleen, 26-vuotiaana, suosikkejani. Kun Sly-peleistä puhutaan, pidän niistä kaikista, mutta erityinen paikka sydämessäni on nimenomaan Sly 3: Konnien kunnia -pelillä. Se oli ensimmäinen pelaamani Sly-peli, joka tutustutti minut Cooperin koplaan. Ja olin heti ihan myyty. Vietin päiväkoti- ja alakouluikäisenä paljon aikaa poikapuolisten serkkujeni kanssa. Sen lisäksi, että leikimme pankkiryöstäjiä tai kiipeilimme puissa, pelasimme. Heidän luonaan sain pelata Sly 3:sta ja heiltä sain sen lainaan. Lopulta ostin pelit itselleni, ensin fyysisinä kopioina PS2-konsolille ja nyttemmin digitaalisesti PS5:lle, kun ne tulivat joulukuun 2024 alussa saataville. Omistan edelleen toimivat fyysiset kopiot. Lue arvioni Sly kakkosesta täältä.

Sly 3: Konnien kunnia -peli alkaa Kaine-saarelta, Etelämereltä. Bentley ottaa radioyhteyden Slyhin ja kertoo, että heitä odottaa "vuosisadan keikka". Sly on murtautumassa holviin, johon hänet auttaa Cooperin kopla. Kopla ei kuitenkaan ole enää pelkästään Sly, Bentley ja Murray, vaan siihen kuuluvat radiokiikarissa mustana näkyvät salaperäiset hahmot: tykistö, radio-ohjaus, pelastusryhmä, sukellustiimi ja telekinetiikka. Kun kaikki kertovat olevansa valmiina, päästään ohjaamaan Slyta. Sly kolmosessa on samat ohjaimet kuin Sly kakkosessa: juostaan L1-näppäin pohjassa, hypätään X-näppäimellä, neliöllä lyödään Slyn kepillä ja ympyrällä tartutaan, kiivetään ja hiivitään. Matkalla holvin luo alun salaperäiset, vielä tässä vaiheessa anonyymit hahmot auttavat Slyta kukin tavallaan kohtaamaan tielle tulevat esteet. Kun Sly saavuttaa Cooperin holvin ja on avaamassa sen ovea, pelin pahis, tohtori M tulee väliin. Hän muistuttaa omistavansa saaren ja linnoituksen ja vaatii Slylta tuon keppiä, joka on avain Cooperin holvin avaamiseen. Bentley ampuu tohtori M:ää ja Sly lähtee pakoon. Pakomatka tyssää lyhyeen, kun tohtori M:n mutantti nappaa Bentleyn. Sly käyttää keppiään otuksen hämäämiseen, mutta päätyy itse sen nyrkkiin. Sitten tulee valkeus, ja alkaa ensimmäinen cutscene.

Jos Sly pääsisi Cooperin holviin jo aloitusjakson aikana, olisi peli paaaaljon lyhyempi. Mutta sitten emme koskaan saisi tietää, keitä anonyymit, mustalla siluetilla näkyvät hahmot aloituksen radiokiikaripuhelussa ovat. Parempi siis, että tarina kerrotaan alusta alkaen.

Alku-cutscenessä Slyn elämä vilahtaa hänen silmiensä editse hänen ollessaan matkalla mutantin kitaan ja hän kertoo tarinansa. Sly syntyi mestarivarkaiden sukuun, mutta joutui orpokotiin, kun hänen kotiinsa hyökättiin ja hänen isänsä sai surmansa. Orpokodissa Sly tapasi elinikäiset ystävänsä Bentleyn ja Murrayn. He perustivat Cooperin rikolliskoplan, joka alkoi tehtailla keikkoja. Kaikki hyvä loppui aikanaan, kun Bentley joutui onnettomuuteen (Sly kakkosen loppu, edelleen särkee sydäntä ajatella sitä). Sen jälkeen Sly tapasi McSweeneyn, isänsä rikoskumppanin. McSweeney kertoi Slylle holvista, johon on säilötty kaikkien Slyn esi-isien, hänen isänsä mukaan lukien, aarteet. Holvin oven voi avata vain Cooper. Salainen holvisaari on kuitenkin mielipuolisen tohtori M:n hallussa, sillä hän yrittää saada käsiinsä Cooperien aarteen. Tohtori M:n linnoitukseen pääseminen vaatii tarkkuutta, luovuutta ja joukkoa maailmanluokan varkaita. Kolmisin kopla ei pysty siihen, minkä vuoksi sitä on laajennettava hankkimalla uusia, taitavia rikollisjäseniä. Ja siitä varsinainen tarina ja peli alkaa.

Päävalikossa on mahdollista ennen ensimmäisen jakson aloittamista mennä Vaarahuoneeseen. Vaarahuone on eräänlainen tutoriaali, jossa "kauan kentältä poissa olleet" Sly ja Bentley muistuttelevat toistensa mieliin, miten vartijoiden taskuista vohkitaan aarteita, miten tehdään tuplahyppy, miten etsitään jatkopisteet ja miten kiivetään. Tutoriaali on vapaaehtoinen, mutta koska se on osa pelin tunnelmaa, olen pelannut sen läpi - aina.

Vaarahuoneessa harjoitteleminen on ehkä tuttua kauraa Sly-pelejä pelanneille, mutta jos ei muuta, niin dialogia on hauska seurata. Sly aikoo muun muassa laittaa vaarahuoneessa ottamansa harjoitusluonteiset tiedustelukuvat vartijasta koplan jääkaapin oveen, koska ne ovat hänen mukaansa "kauniita otoksia".

Pelissä on viisi jaksoa/kenttää alun ja lopun lisäksi. Ne ovat Venetsiaan, Italiaan sijoittuva Pelon ooppera, Australiaan sijoittuva Jyrinää Australiassa, Hollantiin sijoittuva Taivaan valtiaat, Kiinaan sijoittuva Kylmä liittouma sekä Verikylpylahteen, Karibianmerelle sijoittuva Kuolleet miehet eivät lavertele. Pelon oopperassa Sly ja Bentely etsivät käsiinsä koplasta lähteneen Murrayn ja suostuttelevat hänet palaamaan jengiin. Samalla he päihittävät mafiapomo Don Octavion ja ratkaisevat Venetsiaa piinaavan tervaongelman. Jyrinää Australiassa -jaksossa kopla matkaa Australian takamaille tapaamaan Murrayn mestaria ja henkistä opasta, Gurua, joka on opettanut hänelle Uniaikaa. Perillä he häätävät takamailla kaivavat ja muinaiset henget suututtaneet kaivosmiehet ja suostuttelevat Gurun liittymään koplaan. Taivaan valtiaissa jengi päätyy Hollantiin, jossa he ottavat osaa ÄSSÄ-lentokilpailuun saadakseen joukkoonsa RC-spesialistin, hollantilaisen Penelopen. Kylmä liittouma -jakso, joka sijoittuu Kiinaan, tuo näyttämölle ensimmäisestä pelistä tutun hahmon, Pandakunkun. Bentley ehdottaa, että he ottavat Pandakunkun joukkoonsa räjähde-ekspertiksi, mutta vanhat kaunat Slyn ja Pandakunkun välillä hiertävät. Lisäksi he joutuvat keskelle draamaa, kun pohjoisvuorten kenraali Tsao on kidnapannut Pandakunkun tyttären ja pakottaa tämän avioon kanssaan. Viimeiseksi pistetään silmälappu ja merirosvohattu päähän, kun kopla saa viestin toiselta vanhalta tutulta, Dimitriltä. Dimitri pyytää heidät Verikylpylahteen, josta hän haluaa löytää isoisänsä Rene Lousteaun sukellusvarusteet. Dimitristä tulee lopulta jengin sukeltaja. Viimeisenä on suurin keikka, Cooperin holvin avaaminen, johon tarvitaan kaikkien apua.

Olen lukenut, että moni pitää toiseksi viimeisen jakson merirosvoteemaa mahtavana ja pelaa mielellään tehtäviä, joissa koplan kaappaamalla merirosvolaivalla ryöstellään saalista merellä. Myönnän, että pidin (ja pidän) jaksosta itsekin.

Sly kolmosessa on joitain uusia ominaisuuksia, joita Sly kakkosessa ei ole. Yksi niistä on valeasut. Ne ovat kieltämättä hauska ja päheä yksityiskohta, mutta niitä saisi olla kyllä enemmän. Bentleyllä ja Murrayllakin on välillä valeasuja, mutta vain keikkojen aikana. He eivät pysty pukemaan niitä ylleen myöhemmin. Slylla sen sijaan on keikoilta saatavia valeasuja, jotka voi laittaa tehostimeksi ja pukea keikan jälkeen milloin haluaa. Valeasuja on kolme: Venetsiassa vartijavaleasu, Kiinassa valokuvaajavaleasu ja Verikylpylahdella merirosvovaleasu. Valeasuilla on tärkeä tehtävä keikoilla, sillä niillä hämätään vartijoita ja muita pahiksia. Erikoisuus on, että valeasulla hämääminen saattaa epäonnistua. Kun Sly astuu sopivassa valeasussa vartijan eteen, tuo kysyy aina salasanaa. Esimerkiksi Venetsiassa saatetaan kysyä kahvilan, Kiinassa temppelin salasanaa. Sen jälkeen Bentley etsii oikean salasanan supernopeasti ja ilmoittaa sen Slyn yläpuolelle ilmestyvässä ajatuskuplassa. Salasana on aina neliosainen ja koostuu X-, neliö-, kolmio- ja ympyränäppäimistä jossain järjestyksessä. Pelaajan tehtävä on katsoa salasana puhekuplasta, joka on näkyvillä vain hetken, ja näpytellä se sitten ohjaimella. Tämän jälkeen Sly sanoo teemaan sopivia sanoja ääneen. Mikäli salasana meni oikein, vartija hämääntyy ja jatkaa kulkuaan. Jos se menee väärin, Sly takeltelee ja vartija hyökkää. Kuten varmasti kaikki, itsekin aikoinani ensimmäistä kertaa pelatessani testasin, toimiiko merirosvovaleasu vaikkapa Venetsiassa. Vastaus on helppo arvata.

Sly kolmosessa on kolme siistiä valeasua, mutta jos minulta kysytään, niitä saisi olla enemmän. Sly nelosta parjataan, mutta siinä on se hyvä puoli, että valeasujen avulla voi päästä salaisiin paikkoihin, joihin ilman valeasua ei muuten pääsisi.

Toinen erikoisuus on kaksinpeli. Itse tarinapeliä ei pysty pelaamaan kahdestaan, mutta kun pelin on vetänyt läpi, avautuu pelattaville kaikkiaan neljä eri kaksinpelivaihtoehtoa. Ne ovat Poliisit ja rosvot, jossa pelataan Slylla ja Carmelitalla Venetsiassa; Hakk-ottelu, jossa pelataan Bentleyllä ja Slylla/Penelopella hakkerointia; Lentokonetaistelu, jossa Sly ja Carmelita lentävät lentokoneilla sekä Kaljuunakaksintaistelu, jossa Sly ja Bentley ottavat mittaa merillä laivataistelussa. Kaksinpelit ovat hauska lisä, joskin sitten, kun ne on pelannut sata kertaa läpi, kaipaa niihin vaihtelua.

Muita eroja aiempiin peleihin verrattuna on se, että keikkoja pystyy pelaamaan läpi uudestaan joko alkuperäisinä tai haastemuodossa, jossa saattaa olla esimerkiksi ajastin aikaa ottamassa, sekä se, ettei tässä pelissä ole vihjepulloja. Vihjepullojen sijaan pelaaja voi etsiä aarteen jokaisesta kentästä. Aarteenetsintä tulee mahdolliseksi vasta kun on päässyt Kuolleet miehet eivät lavertele -jaksoon. Se on siitä tyhmä, ettei mitään oikeaa aarretta ole. Vihjeiden perusteella etsitään aarteen paikka, mutta sitten tehtävä on suoritettu eikä palkinnoksi saa mitään muuta kuin suoritusmerkinnän.

Sly kolmosen suomidubbi on Sly kakkosen tapaan legendaarinen, ja kaikki ääninäyttelijät tekevät hyvää työtä. Tarinakin on mukaansatempaava uusine koplan jäsenineen. Kentät ovat toimivia ja niissä on huomioitu kakkosta paremmin se, että myös Bentley ja Murray pääsevät paremmin joka paikkaan (pieniä poikkeuksia tosin on). Sly kolmonen on tunnelmaltaan hyvä peli ja minulle erityisen rakas ensimmäisenä koskaan pelaamanani Sly-pelinä <3

Pelin loppu on yksi sen kohokohdista. Carmelita epäröi vain hetken ja käyttää sitten tilannetta hyväkseen uskottelemalla, että Sly on hänen parinsa. Voi Carmelita, senkin ihastunut höpsö.

Peli päättyy kunnon cliffhangeriin, joka kutkutti mielikuvitustani ja piti minut otteessaan vuosikausia ennen kuin pääsin pelaamaan Sly nelosta keskimääräistä myöhemmin. Päästyään sisälle holviin ja tutustuttuaan sen rikkauksiin ja lyhyesti jokaiseen esi-isäänsä Sly saavuttaa sisäkammion. Tohtori M tietysti änkeää holviin ja haastaa Slyn ollen viimeinen pomovastus. Slylle selviää, että tohtori M oli osa hänen isänsä koplaa, mutta petti muut, koska ei halunnut olla Slyn isän varjossa. Päihitettyään tohtori M:n Sly rupattelee hänen kanssaan hetken, ja sitten Carmelita saapuu paikalle tuttuun vauhdikkaaseen tyyliinsä. Tohtori M ampuu kohti Carmelitaa ja Sly juoksee väliin ottaen tällin vastaan. Pelaaja saa antaa Carmelitalla viimeiset shokkipistoolin sähkönmakuiset iskut tohtori M:lle, minkä jälkeen Carmelita menee katsomaan Slyta. Sly ei muista, missä tai kuka on. Carmelita vastaa kysyttäessä, että Sly on hänen parinsa, konstaapeli Cooper. Bentley saapuu sisäkammioon etsimään Slyta, muttei löydä häntä sieltä, sillä Sly on jo ehtinyt häipyä. Viimeisessä cutscenessä kerrotaan tohtori M:n jääneen luhistuvan holvin sisään. Bentley ja muu kopla pakenee ja löytää viidakosta Slyn käyntikortin ja kepin. Bentley kertoo, että elämä ilman Slyta on ollut erilaista. Murray on pyrkinyt ammattilaiskuljettajaksi pakettiautoluokassa, ja Bentley ja Penelope viihtyvät yhdessä ja ovat aivan lääpällään toisiinsa (ainakin vielä...). Aivan lopuksi Bentley paljastaa rakentavansa aikakonetta. Lopputeksteissä kerrotaan, mitä muut jengin jäsenet puuhaavat, ja lopputekstien jälkeen nähdään cutscene, jossa Bentley zoomaa radiokiikarillaan hulppean talon parveketta. Parvekkeella seisovat juhla-asuiset Carmelita ja Sly. Sly iskee Bentleylle silmää, mikä vihjaa, ettei hän oikeasti ole menettänyt muistiaan.

Sly 3: Konnien kunnia on tunnelmallinen peli legendaarisella suomidubilla ja kiinnostavalla tarinalla. Suosittelen erittäin lämpimästi!

Plussat:

+ suomidubbi

+ kuten takakansi lupaa, "käheitä ajoneuvoja": pääset lentämään lentokoneella ja ohjaamaan merirosvolaivaa!

+ mahdollisuus pelata keikat uudestaan

+ useita pelattavia hahmoja kolmikon lisäksi, muun muassa Carmelita, Guru ja Pandakunkku

+ useita kaksinpelivaihtoehtoja

Miinukset:

- suomennos joissain kohti hieman kömpelö, vaikka dubbi onkin laadukas

- tarina paikoin ontuu: kakkosessa Bentley lentää itse kauko-ohjattavaa helikopteria, mutta tässä osassa hän tarvitsee siihen hommaan Penelopen

- Slylle vain kolme valeasua, joilla ei oikeastaan tee mitään keikkojen ulkopuolella

- ei välitallennuspisteitä keikan aikana, vaan pitkät keikat on pelattava loppuun yhdeltä istumalta

- ei vihjepulloja, vaan sen sijaan aarteenetsintä, josta ei saa mitään palkinnoksi :(

Sly 2: Konnakopla

Kehittäjä: Sucker Punch Productions

Julkaisija: Sony Computer Entertainment

Alusta: Playstation 2, Playstation 3, Playstation Vita, Playstation 4, Playstation 5

Kielet: suomi, englanti ja monia muita

Julkaisuvuosi: 2004

Ikäsuositus: 3+

Genre: toiminta, tasohyppely, hiiviskely

Pelimuoto: Yksinpeli / kaksinpeli

Ostettavissa: Pelikaupoista ja Playstation Storesta

Läpipelaamiseen käytetty aika: noin 17 tuntia

Rikastu Slyn ja hänen jenginsä mukana

Murray, 'lihakset' - Sly, 'mestarivaras' - Bentley, 'aivot'

Jokaisen mahtavan keikan takana on mahtava joukko... Ja Bentleyn, Murrayn ja meikäläisen seurassa sä mietit pääsi puhki suunnitelmia, joilla pysyytään pois ikävyyksistä!

Kohdatessamme monta temppua ja ansaa matkallamme Kairon, Pariisin ja Prahan läpi on vaikea sanoa, kuka jahtaa ja ketä!

Pysytteleminen askeleen edellä pahiksia on helppo nakki kaltaisillemme nerokkaille varkaille! Me puikkelehdimme kattojen läpi, ohitamme hälytyksiä ja luikimme varjoissa yli 80 huikean tehtävän läpi.

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani pelistä

Sly-pelit ovat tärkeä osa lapsuuttani ja edelleen, 26-vuotiaana, suosikkejani. Kun Sly-peleistä puhutaan, pidän niistä kaikista. Omistan edelleen toimivat fyysiset kopiot kaikista, ja ostin myös digitaaliset kopiot PS5:lle heti kun ne tulivat saataville.

Sly 2: Konnakopla alkaa Kairosta, Slyn ja Bentleyn legendaarisella radiokiikaripuhelulla, jossa ensimmäistä kertaa kentällä oleva Bentley ottaa yhteyttä Slyhin ja Sly pelleilee koodinimillä. Sly mainitsee, että he ovat aikeissa "päästä käsiksi Clockwerk-osiin". Clockwerkhan on tuttu hahmo jo Sly ykkösestä. Bentley kertoo johdottavansa huoltohissin uudelleen ja pyytää Slyta hoitamaan siihen sähkön turva-asemalta. Sitten päästäänkin jo pelaamaan. Sly kakkonen eroaa aika paljon ensimmäisestä Sly-pelistä. Ohjaimet ovat jotakuinkin samat - juostaan L1-näppäin pohjassa, hypätään X-näppäimellä, neliöllä lyödään ja ympyrällä tartutaan, kiivetään ja hiivitään - mutta suurin parannus lienee health-bar. Sly ykkösessä Sly kuolee yhdestä osumasta, kun taas Sly kakkosesta lähtien pelattavat hahmot voivat ottaa useamman kerran hittiä ennen kuin kuolevat. Ja pelattavista hahmoista puheen olleen: Sly kakkosessa Bentley tosiaan on ekaa kertaa kentällä, sillä tässä pelissä sekä hänellä että Murraylla pystyy pelaamaan vapaasti Slyn tavoin! Kaikki kolme koplan jäsentä esitellään vuorotellen hienoissa lähikuva-cutsceneissä. Slyn kerrotaan olevan "varas", Bentleyn "aivot" ja Murrayn "lihakset". Kulkiessaan museon läpi Sly saa apua molemmilta kavereiltaan.

Lopulta Sly saapuu huoneeseen, jossa Clockwerkin osia on säilytetty. Siellä ei kuitenkaan ole enää mitään. Kun Bentley käskee Slyta häipymään, huoneessa olevista sarkofageista astuvat Carmelita ja Neyla. Carmelita on Cooperin koplalle tuttu naispoliisi aiemmasta pelistä, ja Neylan kerrotaan olevan niin ikään konstaapeli, jonka Carmelita otti mukaansa tehtävälle Kreivittären mieliksi. Carmelita kertoo, että joku murtautui museoon edellisenä päivänä ja vei kaikki Clockwerk-osat, ja syyttää tietenkin Slyta. Yllättäen Neyla puolustaa häntä ja toteaa, että murtotapa ja vartijoiden tappaminen viittaisi ennemminkin Klaww Gang -rikosjoukkoon. Sly hipsii pakoon tilanteesta Carmelitan ja Neylan kinastellessa. Seuraa hyvin Sly ykkösen tyylinen pakomatka kattojen halki Carmelitan ammuskellessa Slyta kohti shokkipistoolillaan koplan vaunun kiitäessä alhaalla kaduilla poliiseja pakoon. Sly hyppää vaunun kyytiin ja he pakenevat. Sitten seuraa cutscene.

Sly kakkosen pääpahis on ykkösestä tuttu Clockwerk, itsensä koneistanut lintu, joka haluaa tappaa viimeisenkin Cooperin suvun jäsenen kostonhimossaan. Saman pahiksen kierrättäminen ei ehkä ole omaperäisimmästä päästä, mutta se toimii.

Cutscenessä Sly esittelee pelin pääpahiksen, Clockwerkin. Se oli lintu, jota kaivoi kateus Cooper-klaanin varasmainetta kohtaan. Se vaihtoi kuolevaisen ruumiinsa sieluttomaan koneistoon ja pysytteli hengissä vihansa voimalla satoja vuosia, tarkoituksenaan tuhota koko Cooperin suku. Sly kertoo menettäneensä vanhempansa ja joutuneensa orpokotiin, jossa tapasi Bentleyn ja Murrayn. Kaksi vuotta sitten Sly kohtasi Clockwerkin taistelussa ja luuli tuhonneensa sen, mutta nyt Clockwerkin palaset on varastettu ja niillä kylvetään tuhoa. Cooperin koplan on varastettava ne tuhotakseen Clockwerkin lopullisesti.

Pelissä on kahdeksan jaksoa/kenttää alun Kairo-keikan lisäksi. Pariisiin sijoittuvassa Musta linna -jaksossa Cooperin jengi kohtaa Dimitrin, eksentrisen taiteilijan ja yökerhonpitäjän, joka käyttää Clockwerkin pyrstösulkia painolaattoina väärentäessään rahaa. Intiaan sijoittuvat jaksot kaksi ja kolme, Tähtisilmien kohtaaminen sekä Saalistaja herää. Tähtisilmien kohtaaminen -jakson pahis on Rajan, laittomalla maustekaupalla rikastunut tiikeri, joka on ostanut perintöpalatsin ja järjestää siellä juhlat esitelläkseen uutta hankintaansa, Clockwerkin siipiä. Rajan on pahiksena myös kolmosjaksossa nimeltä Saalistaja herää, mutta se sijoittuu Intian viidakoihin, joihin Rajan on paennut ja jossa hän kasvattaa maustetta Clockwerkin sydämen avulla. Neljäs ja viides jakso, Pako vankilasta ja Punottu verkko, sijoittuvat kumpikin Prahaan. Pako vankilasta -jaksossa Bentleyn pitää pelastaa vankilaan joutuneet Sly ja Murray Interpolin agentti ja hypnoterapeutti Kreivittären kynsistä. Punottu verkko -jaksossa Kreivitär on saanut haltuunsa Clockwerkin silmät ja yrittää niiden avulla hypnotisoida Carmelitan. Kuudes jakso, Hän joka kesyttää rautahevon, ja seitsemäs jakso, Pohjolan kiusankappale, sijoittuvat Kanadaan. Jean Bison -niminen biisoni käyttää Clockwerkin keuhkoja ja vatsaa Rautahepo-junissaan kuljettaessaan laitonta maustetta Klaww Gangin leivissä, ja ne menetettyään hän hyödyntää Clockwerkin kynsiä tuhotakseen metsiä. Viimeinen eli kahdeksas jakso, Katastrofin anatomia, sijoittuu viimeisen Klaww Gangin jäsenen, Arpeggion, ilmalaivaan. Ilmalaiva on matkalla Pariisiin, jossa Neylan avustuksella kaikki osat itselleen saanut Arpegio aikoo käynnistää vihan valoshow'n ja hypnotisoida kaikki laitonta maustetta syöneet ja ilmalaivansa alla kulkevat.

Suosikkijaksoa on vaikea valita, sillä pidän niin monesta. Yksi parhaista on ehkä jakso 2, jossa päästään osallistumaan Rajanin juhliin ja tanssittamaan Carmelitaa. Pidän myös Kreivittären tummanpuhuvista ja tunnelmallisista Praha-jaksoista sekä Jean Bisonin talvikentistä, koska talvipaikat peleissä ovat parhautta.

Pelin suomennoksista ja ääninäyttelystä huomaa, että Sly kakkonen on ensimmäinen suomeksi dubattu Sly-peli, sillä kaikki on aluksi vähän haparoivaa. Varsinkin ensimmäisissä jaksoissa Bentleyn ääninäyttelijä Joonas Suominen (kaikki kunnia hänelle, suomenkielinen OG Bentley ja legenda!) ei oikein osaa päättää, millaista ääntä käyttää Bentleyllä. Välillä hän matkii alkuperäistä englanninkielistä ääninäyttelijää ja puhuu matalalla ja käheällä äänellä, toooosi hitaasti. Sitten hän saattaa jopa saman repliikin aikana tai seuraavassa dialoginpätkässään puhua "puhtaammin", enemmän omalla äänellään (katso esimerkiksi keikka "Hälytinten vaimentaminen" jaksossa 1, niin huomaat!). Tuo puhtaampi Bentley on minulle tutumpi ja omasta mielestäni parempi, käyttäähän Suominen sitä Sly kolmosessa. Alkuperäistä matkiva on jotenkin tönkkö ja kuulostaa ihan siltä, kuin Bentleyllä olisi ummetusta. Sori nyt vaan.

Ääninäyttelyä on pakko kommentoida vielä muiden hahmojen osalta. Sly-peleissä suomennos ja ääninäyttely ovat se juttu meille suomalaisille pelaajille, jotka olemme kasvaneet Sly-pelejä pelaten ja osaamme joitakin repliikeistä ulkoa, niin kömpelöitä kuin ne välillä saattavatkin olla. Sly kakkosessa huomaa paitsi Bentleyn, myös Slyn ja Murrayn äänestä, että nyt ollaan jännän äärellä: dubbaamassa ensimmäistä kertaa peliä/pelisarjaa, jonka aiempia osia ei ole dubattu suomeksi. Bentleyn ääninäyttelijän tavoin myös Murrayn ääninäyttelijä Bruno Lähteenmäki mörentää ääntään liikaa joissain kohdissa. Slyn ääninäyttelijällä Jari Salolla on ihanan pehmeä, jonka seksikkyys tuntuu vain korostuvan Sly kakkosen dubissa.

Kerättävät pullot ovat tuttu juttu ykkösestä (ja jätetty pois kolmosesta, nyyh). Jokaisessa kentässä on 30 kerättävää vihjepulloa sijoiteltuna ympäri aluetta. Suurin osa niistä on sellaisia, että vain Sly saa ne, sillä niiden löytäminen vaatii kiipeilyä, mutta osan pystyvät myös Bentley ja Murray hakemaan. Kun kaikki 30 on löytynyt, saa niiden avulla auki kassakaapin. Vihjepulloista löytyy kolminumeroinen koodi, jolla sen saa auki. Osa kassakaapeista on sijoiteltu paikkoihin, joissa Sly käy muutenkin keikkojen aikana, esim. Dimitrin ja Rajanin toimistoon. Osa taas on paikoissa, joihin pitää mennä varta vasten kassakaapin löytääkseen, esim. ensimmäisessä Kreivitär-kentässä. Kassakaapeista löytyy Slylle erilaisia tehosteita, esimerkiksi soittorasia ja varkaan refleksit, joita hän voi käyttää. Tehosteita pystyy ostamaan myös turvatalosta Varasverkon kautta pelin aikana kerätyillä kolikoilla, joita saa esineitä tuhoamalla ja vartijoilta varastamalla. Vartijoilta pystyy varastamaan paitsi kolikoita, myös erilaisia myytäviä aarteita, ns. parempaa loottia, kuten kultaharkkoja, kelloja, koruja ja jalokiviä. Yksi asia, josta Sly kakkosessa pidän, on se, että kerätty saalis pitää myydä turvatalossa ennen kuin siitä saa rahaa. Kolmosessa saalis muuntuu automaattisesti rahaksi. Minusta tämä välivaihe, jossa Bentley myy saaliin, on siisti yksityiskohta, jonka jääminen pois Sly kolmosesta harmittaa.

Kerättävät vihjepullot aiheuttivat lapsena päänvaivaa enkä useinkaan jaksanut etsiä niitä systemaattisesti. Nyt, aikuisena pelatessa, on mukavaa tutkia kenttiä ja etsiä vihjepulloja.

Kerättävien pullojen lisäksi löytyy kerättäviä aarteita. Netistä luin, että aluksi aarteiden oli tarkoitus olla salkkuja, mutta sitten ne muutettiin lopulliseen pelin versioon. Siitä syystä näitä random salkkuryppäitä löytyy eri puolilta varsinkin alkuvaiheen kenttiä. Niistä saa pelkkiä kolikoita. Kerättäviä aarteita on yhteensä 25 ja niitä on aina kolme per kenttä. Kaikki kolme koplan jäsentä voivat kuljettaa aarteet piilopaikkaan, mutta useimmiten Slylla se on helpointa, sillä Bentleyn ja Murrayn on vaikeampi juosta karkuun ja/tai kiivetä turvaan, jos vartija huomaa. Aarteissa on nimittäin se juttu, että kun sellaisen nappaa ympyrä-näppäimellä, se pitää kuljettaa turvapaikkaan ottamatta hittiä. Jos ottaa osumaa aarre mukanaan, aarre palautuu takaisin alkuperäiselle paikalleen ja se pitää hakea uudestaan. Osa aarteista on ansoitettu eli ne pitää viedä turvapaikkaan tietyn aikarajan, esim. 1 minuutti 30 sekuntia, sisällä. Aarteita ei myöskään pysty ottamaan kesken keikan, ainoastaan vapaassa pelissä. Pullot ja aarteet varmistavat, että pelaaja tahtoo tutkiskella kenttiä rauhassa tehtävien ulkopuolella, mikä taas lisää pelin hauskuutta.

Joitain muitakin eroja Sly kakkosessa on Sly kolmoseen verrattuna. Vartijoilta ei esimerkiksi pysty varastamaan Bentleyllä ja Murraylla kuten kolmosessa. Tein myös mielenkiintoisen huomion. Sly kakkosen vartijat jaksavat juosta kauemmin perässäsi ja heidän eksyttämisensä on työläämpää kuin Sly kolmosessa. Kolmosessa riittää, että juokset nurkan taakse, ja vartija on jo unohtanut sinut. Sly kakkosessa saatat joutua juoksemaan kentän toiseen laitaan vartijan eksyttääksesi, ja sillä välin olet saanut viisi muuta vartijaa perääsi. Se tosin on sanottava Sly kolmosen eduksi tässä asiassa, että vartijat eivät Sly kakkosessa kuule esineiden rikkomista ja muita ääniefektejä yhtä tarkasti kuin kolmosessa. Heidän hämäämisensä on siis vaikeampaa ja siihen tarvitaan jokin apuväline, esim. herätyskello tai soittorasia.

Peliin uppoutuminen on helpompaa, kun varastetut saaliit pitää oikeasti myydä Varasverkossa sen sijaan, että rahat niistä kilahtavat taskuun automaattisesti. Onneksi ostaja löytyy saman tien eikä siitä tarvitse huolehtia.


Kerättävät aarteet ovat vihjepullojen tavoin kiva lisä peliin. Osa aarteista on ansoitettu. Silloin pitää kieli keskellä suuta kiirehtiä turvapaikkaan ja olla ottamatta hittiä. Varo, Sly!

Kolmoseen verrattuna yksi iso miinus on, ettei jakson tehtäviä pysty pelaamaan uudestaan. Kun olet suorittanut jakson, that's it. Voit edelleen vapaasti tutkia jakson kenttää ja härnätä vartijoita tai käydä sisällä erinäisissä paikoissa, mutta tehtäviä et pysty suorittamaan uudelleen. On toki olemassa huijauskoodeja, joilla pääset aloittamaan minkä tahansa jakson alusta, mutta jos haluaisit suorittaa jonkun tietyn hauskan tehtävän uudestaan, se ei onnistu noin vain.

Sly kakkosessa tarina on ehdottomasti se paras juttu. Draamaa riittää, samoin jännitystä ja yllättäviä käänteitä. Muistan edelleen ensimmäisen pelikertani ja kohdat, jotka shokeerasivat, esimerkiksi Neylan takinkääntö sekä Slyn ja Murrayn joutuminen vankilaan. Lopussa kohdataan Clockwerkin ja Neylan yhdistelmä, Clock-La, ja Bentley joutuu onnettomuuteen (nooooooooo!). Mutta sitten vain heti perään Sly kolmosta pelaamaan, niin huomaat, että koplan taru ei pääty tähän. Suosittelen kaikille! <3 Vaikket olisi Sly ykköstä pelannut, aloita Sly kakkosesta! Pääset kyllä tarinaan sisälle.

Plussat:

+ suomidubbi

+ mukaansatempaava ja yllätyksellinen tarina

+ vihjepullot ja aarteet, jotka houkuttelevat pelaamaan myös vapaasti

+ aarteiden myyminen Varasverkossa

+ Slyn lisäksi Bentley ja Murray pelattavina hahmoina keikoilla ja vapaassa pelissä

Miinukset:

- suomidubin ajoittainen epätasaisuus, huomattavissa esimerkiksi Bentleyn ääninäyttelyssä

- Bentley ja Murray eivät pysty varastamaan rahaa ja aarteita vartijoilta

- vartijoiden eksyttäminen on työläämpää kuin Sly kolmosessa, mikä tekee pakenemisesta vaikeampaa

- Murrayn tankkitehtävien ohjaimet ovat perseestä (tietäjät tietää)

- jaksojen tehtäviä ei pysty pelaamaan uudestaan kun ne on kerran vetänyt